»Tuopa siellä vain tuleekin», isä sanoi rauhoittuen. »Käy istumaan. — Anna tänne se läski!» Viimeinen sanottiin äidille, joka totellen aikoi heti noutaa sängystä sinne äsken heittämänsä Amerikan silavakimpaleen, mutta Lissu ennätti edelle. Matille muistui elävästi, miten ennenkin, hänen lapsuudessaan, aina paremmat suupalat heitettiin vällyjen alle sänkyyn, kun vieras ruuan aikana tuli. Niin piti tehdä, kun ihmiset aina heidän herkuttelemistaan haukkuivat, jos niiltä jotain pyysi — ja vaikka ei pyytänytkään.
»Savuapa täällä on», moitti Matti, mutta pani kuitenkin paperossinsa lisäksi savuamaan. Hän alkoi tarkastaa pöytää. Siinä oli tuo äskenmainittu raaka silavakappale, josta kukin tarpeen mukaan vuoleksi viipaleita syödäkseen, sekä läkkikannu, josta palanpainimeksi hörppivät. Pöytälaatikko oli auki ja sieltä näkyi muutamia leipäkannikoita. Syöminki muuten näytti olevan joku välipala-ateria, sillä tulella kiehui puurovesipannu. Tähän välipalaan oli kai houkutellutkin vaan satunnainen mieliteko ja tilaisuus: kun Mikko tuli kylästä puolen kiloa silavaa ja maitokannu mukana, houkuttelivat herkut ensin isän, sitte vähitellen muutkin maistelemaan, kunnes ruokahalu kasvoi niin suureksi, että maistelemisesta sukeusi oikein syöminki. Vaan silavakimpale hupeni huomattavasti, ensin rupesi kadehtimaan isä sitte äiti, tyrkkivät lapsia ja nuhtelivat ahneudesta. Vanhempain yhteisestä neuvosta käärittiin silavanjäännös paperirääsyyn ja pantiin lukolliseen arkkuun, jonka avain katosi äidin taskuun. Isä nousi pöydästä Jumalaa kiittäen ja yltäkylläisyyttään huokien, pani päähänsä lakin, jonka painoi korvia myöten. Lakki antoi hänelle tuon naurettavan ulkomuodon, josta Ratulainen oli tunnettu. (Sillä hänellä oli niin pieni pää, ettei koskaan nuorena saanut sopivaa lakkia.) Pistettyään poskeensa mällin akkunalaudalta alkoi mies laittaa piippua kuntoon. Hänen sitä takan luona tehdessään sattui Mikko jotenkin astumaan jalalle. Isä julmistui, potkasi poikaa ja päästi jakson kirouksia. Näytti siltä kuin hän olisi tahtonut isolle pojalle komeilla kotoherruudellaan. Mikko meni parkuen penkin nurkkaan.
»Tuon sinäkin voitat, muutama!» sanoi äiti harvakseen hammasten välistä. »On siinäkin, jumal'auta, olevinaan miestä, ensin siunaa ja sitte kiroilee. Onpa kun mieskin.»
Ratulainen lannistui huomattavasti uhkaavan vihurin edessä, mutta koetti kuitenkin pitää edelleen ryhtinsä, pyrkien suoristamaan pientä, koukistunutta ruumistaan.
»Mitä sen tarvitsee jaloissa kompuroida.»
»Kompuroida!» matki akka. »Itse olet poikaparan potkinut ja vielä haukut, vietävä.»
Matille oli tämä kaikki tuttua. Ennen oli isä useimmiten, kun riita tälle asteelle ehti, ottanut luudanvarren ja äiti lähtenyt karkuun, he lapset perässä minkä ehtivät. Mutta vanhentuneen näkyi jo isä ja kurssikin sitä mukaa heikontuneen, koska ei niin tehnyt enää. Sen sijaan astui Matin luo.
»Sulla lie tupakkaa?» Matti antoi.
Lissu, jolla oli kipeät silmät, lähenteli isoa veljeä.
»Salmenpe-erä-än, Salmenpe-erä-än», hoki lauluäänellä ja katseli naurussa suin veljen silmiin kiehtoen hänen polvellaan.