Muutamana arkisena vapaapäivänä oli Iikka juopotellut parin toverin kanssa. Iltasella vetäytyivät Raitalan tupaan. Kaiken päivää kyliä juostuaan oli Mattikin tullut kotiin. Maaten ryömällään höyläpöydällä, hän poltti paperossia ja kuunteli vaijeten toisten loruamista. Vilhelmi sattui sisään tulemaan. Iikka kohta keksi hänet ja sanoi rämisevällä tavallaan:
»Kaa … Vilhelmi! Nämä pojat tulevat nuorisoseuraan.»
»Joo», sanoi toinen vieraista ja katsoi oikoisesti Vilhelmiin, silmissä töllöttävä, teeskentelevä ilme. Hän oli pieni ja lapsellisen näköinen nuorukainen, nosteli kaulaa ja hartioita aivan kuin tahtoisi näyttää suuremmalta. Toinen painoi syhyen leukaa rintaansa, nauroi salaperäisesti ja teeskennellen, samalla sivuilleen vilkuen. Hän oli pitkä, niin hontelo ja hoikka, että istuessaan juovuksissa painui moneen koukkuun.
Juoppo vaikutti Vilhelmiin aina härnäävästi. Hän kysyi:
»Raittiusosastoonko?» Aivan kuin vastatakseen naurajain ilveesen.
Iikan kasvojen ilme oli veltto. Vilpittömästi silmäillen tovereitaan, ikäänkuin näiden mieltä kuulustellakseen hän vihdoin omin päin päätti:
»Ee-ei, tuota, muuten vaan nuorisoseuraan.»
»Menkää Valjakkaan, hän on esimies, enkä minä.»
»Mutta ota sinä vain … kirjoita vain paperiin.»
Se joka töllötti oli nyt vasta järjessään päässyt selville mistä on kysymys. Ja hän kertasi Iikan sanat: