»Kuka on sinun käskenyt juoppoja tänne vetämään?» hän kyseli Iikalta. Tämä nousi, kasvojenpiirteet voimistuivat nopeasti. Kävi retuuttamaan Juuskaa ja käski kerskaavan Eetvartin pitää suunsa kiinni taikka hän lyö. Kun vieraat alkoivat ulos lappaa, valtasi Vilhelmin taasen katumus. Hän ajatteli että olisi pitänyt menetellä aivan toisin! Pyysi näitä palaamaan että saatais jutella. Hän puhuisi ja juttelisi niin mielellään.
Mutta ne eivät pysähtyneet, eivät edes mitään puhuneet muut kuin
Eetvartti kerskui ja Iikka lupasi häntä kepittää kun ulos tullaan.
Vilhelmi kuunteli porstuan päällä. Äiti avasi tuvan oven ja katsoi ja
huusi:
»Kylläpä ne koluuttavat…»
Jatkoa ei eroittanut. Mutta sen sijaan kuului portailta Iikan vastaus:
»Älkää aina murehtiko, antaa hevosen murehtia jolla on suuri pää».
Tämän jälkeen kuului naurua, kunnes kaikki hiljeni.
Hän meni takaisin kamariin, sysi epäjärjestykseen joutuneet tuolit paikoilleen ja kuulteli yhä vielä tarkkaavaisena alkaisiko kylän raiteilta kuulua lollotusta. Tälläkertaa olisi hän mielellään halunnut että ne huutaisivat. Mutta mitään sellaista ei kuulunut…
— Iikka ei lepy ikänä. Hän ei tästä sano koskaan mitään, mutta hän ajattelee…
— Ne tulivat sellaisina kuin he ovat, ei parempina, ei huonompina. He eivät osaa parempaa.
Sitte hän ajatteli, että kun ne nukkuivat sohvaan oli se rumaa, kerrassa aivan sopimatonta. Taisivat istua ensikerran topatulla sohvalla ja ne ovat tottuneet vaan puupenkillä istumaan ja lutin arkulla. Ja hän muisti sitä nukkumahetkeä, miten niiden juopumuksesta väsyneet silmät painuivat kiinni … ja sitte painui Juuskan ruumis painumistaan, Eetvartin pää vaipui ja Iikan kädet valahtivat. Aivan kuin he olisivat jossain harhaillessaan väsyttäneet itsensä ja nyt löytäneet levon, uudenlaisen, hivelevän, mukavan…