Kysyi Valjakka, mennäänkö kamariin, vai tuvassako istutaan. Vilhelmi olisi mennyt, olisi siellä vapaampi puhua, kun kaikkea ei voi naisten kuullen keskustella. Mutta ei viitsinyt sanoa syitään. Kamarissa kuului sitäpaitsi renki Hemppa kirjoittavan. Emäntäkin pyysi olemaan tuvassa, että hänkin saisi olla mukana. Ja niin jäätiin.
»Olet saanut Hempan kirjoittamaan?» kysyi Vilhelmi.
Oli. Mutta siitä ei ennen tullut mitään, ennenkun järjestettiin pakolliseksi puhdetyöksi. He käyttävät nyt vuoroiltoina höyläpöytää, vuorotellen taasen kamaria. Vilhelmi innostui kehumaan Hemppaa, että hänessä on myöskin hyvä aines, hän on niitä parhaita renkimiehiä. Toista on saada tällaista vuoroilua aikaan kaikellaisten kanssa.
»Kyllä Hemppa on hyvä poika», kehui Valjakka. Mutta muuten hän sanoi luulevansa, että huonoja poikia yleensä ei olisikaan aivan paljoa, jos vaan olisi ensin hyvää isäntäväkeä. Hän oli ruvennut vähitellen uskomaan palvelijain arvosteluihin yhtä paljon kuin isäntäväenkin. Vaikka ne liiottelevat, niin yleensä on perussyy arvosteluun aina suunnilleen oikea. Hän on varma siitä, että isäntäväki suorastaan vaikuttaa kasvattavasti palvelusväkeen voimakkaammin kuin he isäntäväkeen. Vilhelmi sanoi tätä Valjakan järjestelmäksi. Kehui sitä ja piti oikeana. Mutta siinä oli vaan se vika, että sitä oli niin vaikea omaksua. Emäntä yhtyi Vilhelmiin. Sanoi että tällaisessa pienessä taloudessa kuin heillä, ja kun on sellainen hassu kuin heidän isäntä, että rengin pitää saada puolen purrusta palastakin, siinä se jotenkin menee. Mutta toista on suuremmissä. Hän on sanonut isännälle: »Kun mekin tulevana syksynä otamme piian, niin tuleeko minunkin järjestää iltatyöt vuoroilloiksi piian kanssa?» Eikä hän ymmärrä mitä sillä piialla sitte tekee, ainakaan talvella. Hänestä on miehensä ajatus kaunis, mutta mahdoton. Kodin pitäisi palvelijain saada siellä missä he työtäkin tekevät, sekä opetusta, sen hän myöntää. Mutta miten sen vaan järjestäisi?
»Kyllä sinä sen osaat järjestää, siitä vika!» nauroi mies. Emäntä vielä lakaisi lattiata ja jutteli siitä.
»Eihän tässä muu tietysti auta kuin täytyy koettaa.» Sen hän kyllä ymmärtää, ettei isäntä ennen helpota; ja haluttaa häntä itseäänkin yrittää. Jos eivät he, nuoret ja vast'alkavat yritä, niin vanhat eivät ainakaan. Hän ei tahdo kotiaan miksikään orjain kasvatuslaitokseksi. Mies todisti:
»Siinäpä se on! Sinä et tule kokeilematta toimeen. Luontosi ei anna perään. Se on sellainen muija.»
Viimeisen sanoi hän Vilhelmiin kääntyneenä, leikkisä hyväntuulen ilme koko olennossa.
»Kun sais sellaisia palvelijoita, jotka eivät ole ehtineet pilaantua, niin sitte minäkin uskoisin että maksaa vaivan yrittää», sanoi Vilhelmi. Hän oli kokenut, että esimerkiksi renkimiehet, jotka muuttavat talosta taloon, ovat niin kieroja, teeskenteleviä, eivät mukaudu, eivätkä puolestansa luovu vanhoista pahoista tottumuksistaan.
»Sellaisia kyllä monet ovat», myönsi Valjakka, mutta luuli, ettei palvelusväkeä itseään yleensä voi asettaa edesvastuunalaiseksi siitä minkälaiseksi heidän luonteensa on kasvanut. Palvelijain pitäjät käyttävät heitä liian paljo omaksi edukseen, pystymättä antamaan siitä mitään siveellistä korvausta. Palvelusväen alkukasvatus ei laske oikeastaan mitään pohjaa itsekasvatusta varten. Haltiaväki on kasvanut vaatimaan mukautuvaisuutta palvelijoilta, asettamaan omat tottumuksensa siksi laiksi, jota palvelijain tulee noudattaa. Mutta ei se mukautuvaisuus ole helpompaa palvelijalle kuin isännälle ja emännällekään.