Vilhelmi lausui vakuutuksenaan, että niin perinpohjainen taloudellisten, yhteiskunnallisten ja perittyjen etuoikeuksien vapaehtoinen syrjäyttäminen kuin Valjakan periaatteet edellyttävät, ei ole mahdollinen vielä pitkiin aikoihin.
»Se on vaikeata niin kauan kuin tähän lähentymiseen pyritään siinä mielessä, että yritys on jonkullainen uhraus, että lähenemistä tarkoitetaan yksin palvelijain etua silmällä pitäen. Mutta onko haltiaväen asema nykyään niin tyydyttävä, että sen säilyttäminen maksaa vaivan?»
»Katsokaa: minä tahtoisin luoda kokonaan uudet suhteet ihmisten välille, uudenaikaisesti patriarkaaliset suhteet!» Isäntäväen pitäisi enempi tuhlaten käyttää rakkauttaan ja ihmisyyttään ja itse hankkia sitä lajia omaisuutta. Se ei käyttämisestä kulu. Kun palvelijain palvelusta korvattaisiin sillä, muuttuisi suhde aivan varmaan. Rahapalkka jäisi toisiasteiseksi kysymykseksi. Täällä ei kärsitä niin paljon leivän nälästä kuin ihmisyyden nälästä. Me olemme niin kuin lapsi, joka imee nyrkkiään, vaikka äidin rinta on vieressä. Luulemme että meidän toimeentulomme riippuu etupäässä rahasta. Yritämme rahaa ja riitelemme, kilpailemme, varastamme, valehtelemme, aina vain rahanhimossa! Ystävillemme annamme aina ilman, emmekä köyhdy, muilta otamme mitä ollenkaan. Jos koko maailmassa olisivat kaikki ihmiset ystäviä keskenään, kenen tarvitsisi pelätä silloin nälkää ja kodittomuutta?…
Sittemmin tuli Hemppa ja kävi istumaan miesten joukkoon. Kiehuvasta puurovedestä oli emäntä varustanut teetä. Talon väki kävi pöytään syömään.
»Ihmisen luonne on omituinen», alotti Hemppa syömään ruvetessaan. »Ihmisellä pitää olla aina asia jota enempi kuin muuta asiaa ajattelee, — en osaa oikein sanoa niin kuin tarkoitan. Minä tarkoitan…»
»Keksi joku esimerkki, saat selville paremmin», kehoitti isäntä.
Emäntä luuli ymmärtävänsä:
»Hemppa tarkoittaa…»
»Älkää … antakaa selitän. Vuosi takaperin oli minulla harmonikka. Kun kituuttelin sitä kaikki kesäillat lutin kynnyksellä, innostuin ja opin soittamaan vähitellen. Vaikka minulle olisi kuinka paljo riidelty kituuttamisesta, en välittänyt. Siihen aikaan en viitsinyt ajatellakaan paljo muuta. Nyt kun olen päässyt kirjoituksen alkuun en jouda ajatellakaan muuta, unohdan hevosetkin tallissa… Kun ihminen alkaa osata, rupeaa innostumaan.»
»Kun pääsee hyvään alkuun ensinnä, alkuun on vaikein päästä», todisti emäntä.