»Sano. Pitääkö se pahana kiklun nimeä?»
Martta nauroi että suuret, valkeat hampaat loistivat. Samalla kiirehti hän yhä käyntiään ja Matti kierteli. Tultua mäen toiselle reunalle, näkyi sen alla Kiviluhdan maa ja hevonen keskipellolla, aura ajettuna syvään vakoon. Menivät rattaitten luo mäkivieremän ladolle. Joivat piimäleilistä ja istuivat.
»Tässä on nyt herrasväkeä, jotka ovat tulleet metsään huvimatkalle yhteisin eväin», rupesi Matti runoilemaan.
»Otatko voileivän, niin annan?» kysyi Martta.
»Ettäkö sulla on voita? Sen valehtelet.»
»Onpa, katso!» Ja Martta veti laukusta esiin häränsilmä-askin. Matti pisti sinne puukollaan koetteeksi. »Voita on, mutta sulla ei ole.»
»Ei olekaan. Mutta ihmettelen että se kitupiikki…»
»Ei hän, mutta emäntä. Kuka kiklua palvelis, jos ei olisi sitä emäntää.
Tuos on voileipä, syö.»
»Mitä minä sinun ruokaasi!…»
»Syö nyt, mun se onkin … saanhan minä sen syödä kaikki, taikka saan antaa kelle tahdon…»