»Saat pyhänä konvehtia sinä. — Mun laukussani oli pari kuivanutta silliä, eilisiä perunoita, leipä ja huituleili.»
»Jaksa sillä sitte vain, palvelijaparka, tehdä työtä.»
»Ja olla hyvällä mielellä. Meilläkin kun neljä henkeä on melkein aina kotona ja kolme töissä kulkee, palvelijat vain… Niiden työllä sitte koko huusholli pystyssä pysyy.»
»Meillä ei ole sellaista kotiväkeä niin vakinaista», sanoi Martta, »mutta meillä pitää tehdä kovemmin kuin teillä, kun on aina isäntä mukana. Saatpa nähdä, että hän tulee tännekin.»
»Ei tule meidän isäntä», vakuutti Matti ja laskeusi selälleen, kun oli syönyt voileivän. Siitä makuultaan tarttui Martan käsivarteen ja veti luoksensa, viereensä nukkumaan.
»Ei uskalla», vastusti tyttö, »nukumme … ja siitä kiklu löytää! Mitä sitte sanot?» Jutellessaan painui Martta kuitenkin Matin käsivarrelle. Aurinko paistoi lämpimästi ladon seinustalle. Leikkivää paria raukasi ja väsytti. Ja ennen kuin ehtivät sitä aavistaakaan, nukkuivat jo syleillen toisiaan kuin sisarukset.
Nukkuessaan ajatteli Matti: jos tapaavat niin pidättäköön päivän palkastani. Mutta Martta sopersi:
»Voi … kun ei ihmisiä vaan tulisi…»
He olivat nukkuneet noin tunnin verran, kun vastaiselle puolelle aukeata ilmestyi mies, joka näytti nousevan tänne ylös. Ensin se meni ruoatta seisovan hevosen luo, päästi aisoista ja talutti pientareesen syömään. Mies oli pitkä, vanhemmanpuolinen ja laiha, käveli hiljaa ja hoippuen. Silmät omituiset: ne vaanivat ja nauroivat yht'aikaa, samalla kun huulet olivat pitkällään ja leuka sisään painanut. Hän katsoi kelloa, joka osoitti puoli yksi. Piian arvasi makaavan päivällislepoa…
»Mutta kuinka se, kanalja, on jättänyt hevosen ruuatta keskipeltoon?»