Miestä sapetti. Kepillä, joka oli kädessä, antaisi hän sille vähän hameitten päälle, jos nukkuu.
»Voi jumalatonta saakuria mikä on tuo Marttakin», äijä itsekseen mutisee. »Pane sitte tällaisia päiväkunnalle ominpäin, pian saat vetää konit nahkana parkkiin… Maksa vain korkeat palkat ja syötä voita ja lihoja mahat täyteen…
»Täällä se makaa mollottaa vaan … Mitä helvettiä? Kuka se mies on?»
Kiviluhta lähenee hiipien, kaula pitkällään, silmissä vaaniva ilme voittavimpana. Pysähtyy makaavain viereen ja katselee heitä leveä suu hermostuneessa naurussa, tuntien samalla kiukkua ja vahingoniloa.
Ne makasivat toinen toisensa käsivarrella raskaasti hengittäen. Aurinko oli hehkunut paksut hikipisarat kumpasenkin terveille, punakoille kasvoille. Martan pitkä palmikko kietoutui ympäri kaulan ja irtauneet hiussuortuvat peittivät silmiä. Matin lakki oli painunut silmäin päälle turvaksi.
Kiviluhta katseli ja katseli pääsemättä selvyyteen mitä niille tekisi. Olisi mielellään antanut keppiä Martalle, mutta ennen kuin siihen ehti alkoi pelätä, että Matti antaisi takaisin.
»Ruveta niiden kanssa ottelemaan, vanha mies! … saa vielä niskaansa ja vainoavat joka polulla… Luultavasti on tuo Raitalan renki tuossa toisellapuolen töissä, mutta perhanako sen tänne toi?… Mitä lie emäntä pannut tuolle kekkulalle laukkuun?» Hän jättää nuoret nukkumaan ja käy laukkua tutkimaan. »Voita! … entä ei ole syönyt sitä aivan kaikkea.» Isäntä tekee itselleen voileivän ja alkaa syödä. Näkee että silakka ei ole kelvannut. »Kyllä kelpaa vielä … kun se pari yhteen tulee, niin kelpaa kaikki, vannon sen… Vai oikein nyt friiataan takamailla, päiväpalkoin… Ovat ne todellakin väkeä, kun päiväsydämmenä killastetaan, ja jos en minä olisi sattunut tulemaan, niin hevonen varmaankin olis saanut seisoa ruuatta iltapäivään kun nämä tässä kikkaloivat… Lie syöttänyt Ratulaisen pojalla meidän voileipääkin, kun ei kuulu voita panevan päiväkunnalle laukkuun, Raitalan emäntä… Eivätkä ne sen parempia ole!… Näkee nyt tässäkin: meidän piika on voilla ja piimällä syötetty ja Ratulaisen poika huidulla ja sillillä. Siinä molemmat makaavat yhtä laiskoina sikoina!…»
Nauraa ja nousee ylös.
»Ja köyhinä», jatkaa äskeistä ajatustaan. Käy makaavain luo ja taas itsekseen virkkaa:
»Ohenevat sunkin paksut poskes kun meidän muorin pöydästä eroat, sen minä sanonkin!… Kello on jo lähes yksi eikä lemmon västäräkki huoli hevosesta mitään, vaikka se janoon ja nälkään kuolis. Jos minä teille annattelen tuota seipään tyveä. — Nukuttaako?»