Enempää riitelemättä mentiin vaijeten ulos. Matin sappi oli hyvin täysi ja mennessään tupaan hän sanoi Eerolle nyt menevänsä viinan hakuun, saisi tulla mukaan jos huvittaa. Otti päällystakin tuvan seinältä ja lähti.
»Ethän vaan yökenkään lähde jo? Ei hevosille sovi näin aikaisin yöksi antaa», puhui emäntä pannessaan puita takkaan ja pysähtyi käskevästi silmäilemään Mattia. Siitä huolimatta meni renki ulos ja pani oven peräänsä lyömällä kiini. Emäntä kiihottui ja juoksi porstuan ovelta huutamaan:
»Kuulitko Matti? Et saa mennä … minä kiellän!… Kaikki kelvottomatpa tässä alkavatkin ovia paiskia, vaikka ei mies kykene…»
Mutta Matti pakeni juosten kyläänpäin ja ajatukset pyörivät kiehuvana moskana.
Mitä se oli? Hevosen kulkunen vaan kilahti Latikkalan portilla. Matti pysähtyi ja kuunteli.
»Matkamiesten hevosia!»
Outo, vieras ajatus värisytti ja kiihoitti.
»Mitäs minä teen?» kysäsi hän itseltään väristen. »En mitään … juon … juon!…»
Oli pimeä. Hän penkoi tulisella kiireellä matkamiehen rattailla. Löysi suuren viinanassakan ja alkoi juoda. Se polttaa suuta. Kuuluuko mitään? Hän juo vielä. Viina on kovin tuimaa hänelle. Kuinka ne voivat sitä niin juoda? Päässä ja koko ruumiissa alkaa omituisesti kiehua ja humista, mutta hän juo vielä. Aikoo ruveta ylenannattamaan ja hän panee astian pois. Muistaa tulpan, vaan sitä ei löydy mistään. Hän hoitaa nassakkaa aivan kuin omaansa, panee heiniin, peittelee… Pihasta alkaa kuulua ääniä. Matti pelästyy, juoksee. Jalat alkavat sotkea. Ylönantava tunnelma kohoo vatsasta kurkkuun… Mieliala on hyvä ja iloinen niin että laulattaa.
Tien vieressä on räätäli Lundbergin tupa. Ja Lundberg oli kerran ilvehtien nauranut, Matin luulon mukaan, hänen piipulleen ja toisen kerran sanonut jossain, että viimevuotisessa palveluspaikassaan ei Mattia pidetty sen vuoksi kun oli laiska.