»La-a-a-ais-ka…» lauloi hän lonottaen lähestyessään Lundbergin mökkiä. Sappi alkoi kiehua… Sanoo sille räätälille, että mitä se hänestä tahtoo… Hän sanoo…
»Rallallaa ja laiskat laulaa, rallallaa ja laiskat laulaa…»
Hän potki ja paukutti räätälin ovella.
»Ja rallallaa…»
Huomasi että tupessa oli puukko. Otti sen, veteli piirtoja oveen ja kirkui joka vedolla erityisesti. Kuume kohosi. Kun eivät avanneet ovea, löi kovemmin ja huusi. Pani puukon taskuun, että voisi paremmin nyrkillä takoa. Yhtäkkiä muistui mieleen Martta. Kohta muodostui uusi, innostava ajatus: hän lähtee Martan luo. Viha unohtui. Hän löi viimeisen kerran oveen, nyt ilon vallassa ja poistuessaan repäisevän riemun remuavassa humussa löi vielä nyrkillään ikkunan keskipuuhun. Mutta nyt tuli vahinko, ikkunasta meni kaksi ruutua säpäleiksi. Matti pelästyi ja laulu lakkasi.
Räätäli ryntäsi ulos tuvasta kuin vihuri, alusvaatteissa ja kävi kostavana rankaisijana Matin kimppuun. Tämä aikoi paeta, mutta ei onnistunut, hän kaatui juostessaan edellä. Ensin räätäli häntä paljaalla kädellä löi siihen asti, että Matti rupesi itkemään. Sitte huusi räätäli emäntänsä tuomaan itselleen vaatteita. Häthätää puettuaan, jolla aikaa piteli Mattia toisella kädellä, alkoi hän työntää tätä kauluksesta edellään. Matti ensin juonitteli ja vastusteli, mutta rupesi vihdoin tolkussaan kävelemään, koettaen samalla väsyneesti nojata räätälin tukevaan käsivarteen, vaikka tämä ärhenteli ja haukkui siitä.
XIX.
Kun Matti seuraavana päivänä puolisen tienoissa heräsi, havaitsi hän olevansa aivan vieraassa tuvassa ja pelästyi. Maaten esiripulla varustetussa sängyssä, jossa oli hiukan olkipahnoja ja olkipussi päänalusena, kohotti hän kätensä hieroakseen silmiään. Käteen koski kipeästi, se oli turvonnut ja kankea. Hän uudestaan pelästyi. Seurasi harmaa hämminki. Ajatukset alkoivat liikkua hitaasti. Alkoi muistella eilisillan hämäriä tapauksia. Ei muistanut oikeastaan mitään sen jälkeen kun oli alkanut koluta räätälin oven takana. Ikkunan särkemistä muisti kuin hämärää unta ja sitä että oli saanut selkäänsä. Kipu alkoi yhä häiritsevämpänä tuntua päässä, kädessä ja vihdoin nenässä, jonka keksi ajettuneen isoksi ja helläksi. Vaan mikä on tuo mies?
Mies istui penkillä ja esiripun aukeamasta saattoi hänet nähdä. Silmät olivat sumeat ja hämärtävät ja muistikin. Tunsi vihdoin vanginkulettajan. Tämä tuli sängyn luo ja tempasi esiripun auki samassa kun Matti oli arvannut missä hän on. Tuijotellen vapisevana isännän silmiin teki hän samalla havainnon, ettei hänellä ainakaan ole rautoja. Kysyi arkoen:
»Mitä minä olen tehnyt?»