»Mitähän se on sanonut…! ei mitään. Mene nyt jo.» Ella meni luirutellen pitkää nohjoista vartaloansa, tuijotellen hiukan tyhmän näköisillä silmillään. Emäntä jäi vielä uuni-ikkunaan peräilemään, josko mitään tapahtuisi. Mutta kun Ella jäi luttiin ja ovi siellä vihdoin pantiin kiinni, riisui hänkin ja meni makaamaan. Hän oli nyt tuosta asiasta enemmän epävarma kuin koskaan ennen. Aivan ensi kerran tuntui Ella hänestä niin kömpelöltä, että Santra saattaisi milloin hyvänsä pujahtaa käsistä. Pitkän aikaa hän valvoi miettien, että keneen se oikein on tuo poika tullut, kun isänsä oli nuorena niin reipas mies, oikein teräväsilmä ja äitikin oikea ihminen. —
Huomisin kävi Järvelän emäntä Kuivasessa, jossa päätettiin, että nuoret pannaan kuulutuksiin ensi tilassa. Kun emäntä tuli kotiin ja kertoi sen Santralle, rupesivat viljavat kyyneleet juoksemaan tämän poskille, mutta sanaakaan ei hän sanonut. Muori arveli, että tämä sanattomuus osoitti jo jonkinlaista asettumista ja taipumusta välttämättömyyden alle. Mielissään rupesi lohdutellen juttelemaan:
»Hätäkö sellaiseen taloon on mennä!»
II
JUNKKARIT
On pimeä syysyö. Kasarin Tommin saunan lavalla kuorsailee neljä nuorta miestä hurjan juomingin jälkeen. Päreistä on jo aikoja sitten valkea sammunut, viimeinenkin tulenkipinä karsista rauennut. Kuorsausten seasta kuuluu silloin tällöin sekavaa puheensoperrusta. Vihdoin herää Karhun Esa, ryhtyy kovakätisesti potkien ja kolhien herättelemään toisia. Pääsevät siitä maristen jo kaikki jalkeilleen ja saavat valkeata uuteen päreeseen. Tämän ratisevassa, kituvassa valossa näemme nuo uniset kohmeloiset poikamiehet.
Siinä on Karhun Esa, nuori isäntämies, puukkojunkkarien kuningas,
Kuivasen Ella, joka tahtoo hänkin enimmiten olla muita parempi, Iikan
Antti, samaa maata, muuten jo köyhtynyt ja talostaan hävinnyt, sekä
Koipi-Siukku, mies neljänkymmenen tienoissa, mainion suunsa ja sukkelain
juoniensa avulla renkimiehestä kohonnut tähän yhdyskuntaan.
Kovin miehiä haukotuttaa ja kiroiluttaa jokaisella suun avauksella. Tuskalliselta näyttää olo. Kömpiessä ahtaalla lavalla kompastuu Ella vahingossa Iikan Antin jalkoihin.
»Piruako siinä kompuroit», Antti ärähtää, »sääret poikki tallaat.»
»Onpa kuin sääretkin!»