Ellalle ei hän vielä uskaltanut mitään puhua, sillä häntä hirvitti sanoa sellaista, jos sittenkin kuitenkin pitäisi mennä vihille.
Mutta eräänä lauantai-iltana hän laittausi makaamaan tupakamarin nurkkaan, sanoi äitipuolelle, että hän ei lähde siitä ulkosijoille, ei millään ehdolla. Muori ei paljonkaan pakotellut, otti vain huomioon, milloin Ellan askeleet lutin rapuissa alkaisivat kuulua. Eikä sitä kauan tarvinnut odottaa. Silloin pistäysi muori ulos, kuiskutti jotakin Ellan korvaan, toi hänet tupaan, pisti kamariin ja sulki oven. Santralta pääsi huudahdus, kun näki Ellan. Kohosi joutuin ylös lattiasta ja aikoi rientää, Ellalle sanaa sanomatta, tupaan. Mutta Ella otti kiinni, naurahti ja kysyi, että eikö nyt lähdetä luttiin? Santra tempaisi itsensä irti ja juoksi ulos. Hänellä oli juuri ollut aikomus sanoa Ellalle … mutta ei saanut suutansa auki. Nyt hän juostessaan ajatteli, että tottahan jo itsekin ymmärtää.
Ella tuli nolon näköisenä tupaan. Herastuomari kuorsasi peräsängyssä ja emäntä istui uuninpenkillä. Muita ei tuvassa ollutkaan, sillä palvelusväkikin makasi ulkohuoneissa.
Muori jo tuli ovelle Ellaa vastaan:
»Pidä sinä miehen mieli päässäs», kuiskasi hän salaperäisen näköisenä.
»Se on tuollainen kuriton lunttu. Onko se sulle mitään puhunut?»
»Mitä puhunut? Mistä?»
»Ei mistään! No mene nyt vain perässä, se meni jo luttiin.» Emäntä näytti olevan kahden päällä, jatkaako vai ei. Vihdoin kuitenkin sanoi:
»On olevinaan katumapäällä. Koeta sitä vähän miellytellä … mitähän ne tuollaiset kakarat ymmärtävät. Ymmärrä sinä paremmin, joka olet mies, äläkä heti ensi sanasta nenääsi takaisin vedä, jos se nyt rupeaa jotakin puhumaan. Tottahan ymmärrät, kun olet mies. Koko maailmahan sille nauraisi, jos *sinä* vasikan nahat saisit.»
Ella mutisi jotakin hampaisiinsa.
»Mitä se on sanonut?» rupesi utelemaan.