»Minä en mene Ellalle», jatkoi hän vihdoin.
»Mitä sinä nyt sanot?»
»Minä en voi, en saata … en ikänä!» Tuli itku.
Mutta nyt oli muorilla kovia sanoja. »Vai nyt, kun jo on kihlatkin ja muuta … vai nyt peräytymään!» Käski hävetä silmänsä täyteen ja lakata jo vihdoinkin ruikuttamasta. Kehui, että on sitä ennenkin tyttäriä nähty, parempiakin, ja aisoissa niitä on pidetty… Muori ei ottanut korviinsakaan pitempiä puheita asiasta.
Jo alkoi Santra käsittää missä ollaan. Hän oli itse ehdoin tahdoin juossut paulaan, aivan ajattelematta kihloihin. Nyt veti muori niin kireälle, että jo tässä ensi keskustelussa tunsi varattomana heiluvansa taivaan ja maan välillä. Äitipuoli seisoi kannallaan kuin tammi, tunnotonna kuin kivi … jokainen ruumiinliike, jokainen äänenväre tulkitsi järkähtämätöntä peräytymättömyyttä.
Santran päätä huimasi. — Niinkö sen sittenkin pitää käydä?
»Ei ikänä!» virkahti hän enemmän itsekseen. Hänen äänensä vavahti, mutta helähti kuitenkin omituisen kolkolle.
»Suu kiinni sellaisista!» tiuskaisi emäntä, nytkin aivan niin kuin hän olisi puhunut lapselle, joka itkien tahtoo uutta hametta, kun toisen juuri on saanut.
Santra koetti vielä isälle puhua asiasta. Mutta tämä oli niin mielistynyt Kuivasen taloon ja oli jo asiasta puhellut Ellan isänkin kanssa, että Santran jutulle hän rupesi haikeasti nauramaan »niiden mukulain juonia»!
Ei kumpaisenkaan kanssa Santra päässyt niin pitkälle, että olisivat edes todenteolla kysyneet, ketä hän muka haluaisi.