Kuivasen Ella rupesi lähistelemään Santraa yhä totisemmin. Santralla todellisuudessa ei ollut mitään erityistä Ellaa vastaan, mutta ei hänestä liioin välittänytkään, enempää kuin muistakaan. Ymmärrettävästi ei hän ollut ollenkaan ajatellut, että tässä on vielä mitään kysymystä avioliitosta, ennen kuin Ella eräänä iltana toi kihlat. Santra oli silloin hämmästynyt niin, ettei ollut tietänyt mitä aluksi sanoa. Ensimmäinen huudahdus oli ollut:
»Mitä sinä nyt hulluttelet, Ella?» Sitten oli ruvennut itkemään ja pistänyt kihlat peräsängyn päänalaisten päälle. Ne jäivät sinne, ja he olivat kihloissa. Mutta Santra näytti tähän aikaan kantavan hirveän raskasta sydäntä.
Tähän aikaan tuli eräänä arkiyönä Laitalan Valee Santran luttiin, missä ei silloin ollut Ellaa. Valee oli nuori isäntämies Korvenloukolta. Hän oli jo aikaisemmin parikin kertaa kilpailijoilta valloittanut Santran. Tyttö oli usein ajatellut Valeeta, mutta kun ei tämä ollut osoittanut erityisempää taipumusta kulkea täälläpäin eikä ollut osoittanut suurempaa lähestymisen halua, oli suhde jäänyt kapaloonsa.
Nyt Valee tuli. Ihan varmaan on huhu siitä, että minä olen kihloissa, jo ehtinyt sinne, ajatteli Santra. Mutta Valee ei puhunut siitä mitään, jäi vain istumaan ikäänkuin ei olisi mistään tietänyt ja — Santra ei tullut sanoneeksi hänelle uutta suhdettaan, johon oli Ellan kanssa joutunut — eikä käskenyt pois.
Nyt Santra vasta joutui tuskalliseen tilaan. Omatunto soimasi siitä, että kihlattuna oli vielä laskenut toisen viereensä. Mutta toiselta puolen tunsi tavatonta vetovoimaa Valeeseen, jonka rinnalla Ella nyt vasta oli kadottanut hänen silmissään kaiken arvonsa. Kihlaus alkoi tuntua itsemurhalta.
Valee tuli vielä toisenkin kerran. Silloin he puhuivat asiasta.
Seuraavana päivänä oli Santra taas pitkistä ajoista jotenkin iloinen, niin että sen syrjäisetkin huomasivat. Kun hän ensi kerran sattui jäämään äidin kanssa kahdenkesken tupaan, virkkoi hän:
»Äiti.»
»No?»
Nyt Santra vasta huomasi, että tuimalle eukolle ei ole niinkään helppo jutella sellaisia asioita.