»Onko isäkin ollut tappelija?» kysäisi Santra ivallisesti katsellen isäänsä.
»Mikä tappelija», naurahti ilkkuen emäntä, joka taitavasti tahtoi ohjata asioita jälleen rauhalliselle tolalle, sillä hän aikoi ensin sovinnolla koettaa asian ratkaista. »Vieläpä tappelija», jatkoi hän, »aina se on jaloissa ajelehtinut.»
»Äläs peru, saat'ei multa ole luontoa puuttunut … vaikka oonkin pikkuinen, mutta … ta…»
»No juo nyt ja sano sitten…! Menee maito pitkin rintoja … kun pytystä rupeaa juomaan, muutama. Olisi sitä vielä tuossa kiulussakin ollut.»
»Ään, laukallepa se maito maistaa. Niin etkö…»
»Noo, Napavainiossa ne laukkaa syövät.»
»Niin, etkö muista sielläkin, Kanki-Tupun häissä, — olithan sinäkin — siellä? — Peru kun se sai naamaansa se Konsta.»
»Mikä Konsta?»
»Haaralan Konsta! Kyllä siinäkin oli ruumista, mutta oli kankea kuin pölkky. Ja minä olen sen aina sanonut, että siinä lyhyt lykkää kuin pitkä vielä kokottaa…»
»Lempoako niitä nyt tuossa jaksattaa. Vie jo Santra ne leilit kärryille ja lähtekää, ettei väen tarvitse odottaa, ei siellä tule työstäkään mitään. Anna, äijä, sen hevosen luistaa, ei suinkaan se tiellä liho… Ja Santra, muista sanoa Maijalle, että katsoo yöllä voiaskin perään, kun siellä on se Iso-Köpikin, niin se kyllä tyhjää voiaskin, kun vähäkin silmä välttää.» —