»Mitä naurat», matki Santra.
»Mitä … no eikö se ole aimo mies, vai?»
»Niin, mies käsitöilleenkin niin aimo että, ja talo…» alkoi emäntä.
»Kyllähän minä olen sen jo nähnyt vuosikausia, että minä olen liikapala tässä», keskeytti Santra katkerasti. »Mutta kyllähän te minusta muutenkin eronne saatte, ettei teidän nyt tarvitsisi minua ensimmäiselle vastaantulevalle työntää.»
Nyt emäntä asettui juhlalliseen asentoon ja löi kättä yhteen sanoen:
»Kuka sinua tässä on liikana pitänyt? Kenenkä tyttärellä on paremmin puettu lutti? Ja senkö tähden Kuivasen Ella on sun mielestäsi niin hylky, kun se on *minun sukulaisiani*?»
Santra painoi päänsä alas. Isä jatkoi:
»Nii-in, joutavia siinä nyt riitelemään ja mistä luulet paremman saavasi? Kuka on aina viimeiseksi jäänyt ja toiset pyristänyt, eikö juuri Kuivasen Ella? Kyllä se on siihenkin niin mies että…»
»*Sellainenko* se sitten on parahin?» Muuta ei Santra tainnut siihen sanoa.
»On ainakin miehenmoinen ja … se on hyvä talo.»