Santran posket hehkuivat suuttumuksesta. Hän tarttui leileihin ja aikoi lähteä viemään ulos.
»Älä mene», kielsi emäntä.
»Mitä sitten vielä?»
»Sinun pitää ajatella sitä, isäsikin tahtoo… Sellainen talo, ja Ella sen kuitenkin saa…»
»Saakoon vaikka kymmenesti ja tahtokoon isä vaikka viidesti, niin sitä en minä ajattele, en ollenkaan. Minä ajattelen ketä tahdon, mutta en ainakaan Kuivasen Ellaa…»
Herastuomari pisti päänsä ovesta sisään.
»Mitäh?» kysäisi hän.
Emäntä säpsähti.
»Kah, tuopa se olikin … pelästyin että kuka siellä… Tässä minä vain sanoin Santralle, että sen pitää ottaa se Ella.»
»Nii-in, no niin sen pitääkin, vai mitä naurat?»