Ratsastaja huomasi vahdit saavuttuaan noin kymmenen sylen päähän. Hän päästi huikean kiljahduksen ja antoi suitsivarsista hevoselle. Se tunki empimättä miesjoukkoon. Miehet väistyivät ja kokivat kangillaan lyödä. Mutta hevosen tavattoman rohkeuden vuoksi syntyi sellainen häiriö, ettei yksikään lyönti vahingoittavasti sattunut hevoseen, ei ratsastajaan. Murrokselta hevonen yhtäkkiä peräytyi. Ratsastaja oli vähällä pudota hevosen kaulan yli maahan, mutta saavutti kuitenkin tasapainonsa. Kun rohkeimmat vahdeista nyt jo lähenivät hevosta, rupesi se isäntänsä kiljuessa potkimaan niin, että kaviot maantien kivistä tulta iskivät. Suutari Erkki sai rintaansa potkun ja kellistyi tien sivuun. Tuon kumman elukan potkujen edessä pakenivat jo rohkeimmatkin. Ratsastaja, joka oli tunnettu Karhun Esaksi, sai sen ajetuksi murroksen yli. Oli jo päässyt sen toiselle puolelle, kun tien mutkasta ilmestyi kuun valoon varsinainen joukko.
Hämmästyksen kohahdus pääsi useilta vahdeilta, kun ottivat pitkän potkun viidakkoon. Karjuvan joukon ensimmäiset hevoset ehtivät murrokselle ja pysähtyivät. Edellimmäisillä oli viikatteet varsistaan köytettyinä kärrynaisoihin. Huomattuaan murroksen edessään riensi rattailta joukko miehiä, jotka yks' kaks' puhdistivat tien. Tässä villitysti kiljuen ja heitellessään ilman kautta korkeassa kaaressa puita tieltä metsään huhuilivat ja huutelivat pojat vahteja, puhutellen heitä mitä verrattomimmilla haukkumanimillä ja kutsuen luokseen. Mutta nämä pysyivät piilossaan, uskaltamatta yksikään näyttäytyä suojelevien puiden varjosta. Koko matkue, johon näkyi kuuluvan kymmenen hevosta rattaineen sekä kolme ratsumiestä, oli pysähtynyt. Siinä huudettiin, karjuttiin, laulettiin, kirottiin, siunattiin ja naurettiin verrattomassa sekasotkussa.
Karhun Esan kiljuvan äänen hyvinkin muitten joukosta erotti! Hän pyörähteli ratsuineen kuin mikä johtaja ikään, toisinaan puhuen jollekulle, toisinaan taas mielettömästi kiljuen ja mellastaen.
»Poja-at! haetaan vahdit metsästä ja katsotaan mitä ne ovat syöneet!»
Ääni lähti Iikan Antista.
»Jaa pojat!» Siihenpä ehdotukseen vasta mielellään yhdyttiin! Ruvettiin uudestaan hyppimään, kiljumaan ja kerskumaan. Osa poistui jo kappaleen matkaa metsään, mutta näkyivät aristelevan: metsä kun oli synkkä ja pimeä ja miehisiä miehiähän ne lienevät vahditkin… Kuka tietää, mistä pensaasta isku tulee…
»No näitkö sinä niitä?» kysyi Kuivasen Ella Esalta, joka parhaillaan sitoi ratsuaan puuhun.
»Näin. Niitä oli kuin hiiriä mun ympärilläni, mutta lakosivat kahden puolen, ei uskaltanut yksikään kiinni yrittääkään. Minä en saattanutkaan mennä ohi, vaikka kyllä musta tuon rioläjän yli olisi mennyt kuin tyhjää, minä annoin sen mennä takaperin ja ne rupesivat kangillaan lyömään», toimitti Esa.
»Ha haa!» nauroi Ella sekä useat muut, jotka olivat keräytyneet kuuntelemaan. Tiesivät näet, mitä siitä seurasi.
»Musta se rupesi annattelemaan takapotkillaan niinkuin poika, ja kyllä niistä pari ainakin sai sellaisen narstin, että saakuri soita, tuntuu vielä ylihuomennakin. Sitten ne katosivat metsään, etten minäkään ehtinyt edes nähdä, olivatko ne isoja vai pikkuisia.»
Toisia kovin nauratti.