»Kiroile siihen vielä!»
»Mahtaisivatko nuo siunaamallakaan parantua.»
Sillä välin kuin vahdit Harjun sillalta näin kulkivat surusaatossa kantaen Talvikosken Hermannia, riensivät pojat, minkä hevosten kavioista saivat lähtemään, kohti Korven kylää. Kun vielä oltiin noin parin kilometrin matkassa, pysähdyttiin tielle varustautumaan ja valmistelemaan. Tässä oltaessa vei Kuivasen Ella Karhun Esan hiukan syrjään ja kysyi:
»Tottapa se nyt niin on kuin on puhuttu?»
»Mikä?»
»Ettäs autat minua saamaan sen Santran kärryilleni?»
»Kuinka sinä sitä kyselet? Sitä vartenhan nyt on lähdettykin.»
»Niin mutta, arvelin vain, että…»
»Sinulla on aina niitä sellaisia. Asia kuin asia ja mies kuin mies. Santra tulee nyt, vaikka se olis seitsemän lukon takana.» Esa jo lähti, mutta kääntyi vielä nauraen sanomaan:
»Se on eri asia, *kuka* siitä sitten morsiamen saa!»