»Poika, poika!» huusi muuan tuttava mies erään kylän ohi ajettaessa, »tapathan sinä mustasi.»
»Mitä se sinua koskee? Tapan kyllä sunkin, eikä se maksa kuin kolme kopeekkaa.» Esa riensi edelleen. Jo näkyi tuolta koti, vanha, taitekattoinen asuinrakennus, jonka savupiiputkin entisinä hyvinä aikoina olivat rapatut, mutta nyt niitä ei paljon ollenkaan yli katonkamaran näkynyt. Asuinrakennus olikin ainoa, mikä näkyi, sillä se oli korkeampi muiden rakennuksia, joitten sekaan Karhun muut huoneet etäältä katsoessa peittyivät.
Esa kääntyi maantieltä kotikujalle. Käänteessä on silta, »isät» kun olivat siitä veden laskun laittaneet. Mutta nyt on silta jo kauan ollut huonossa kunnossa, hevoset saavat hyppäämällä yli kulkea.
Musta sai jo sarjan iskuja ennen siltaa, että tietäisi vauhtia ottaa.
Mutta mustalta ovat voimat loppuneet: se hyppää, mutta takajalat
vajoavat sillan rakoon, siihen painautuu hevonen pitkälleen värähdellen.
Panee päänkin levollisesti tien reunaan.
Esa sai pudotessaan vamman jalkaansa. Tuimasti hevosta kiroten nousi hän ja otti siltapuun kappaleen ojasta.
Hevonen puhaltelee raskaita henkäyksiä, sen pää lepää pitkin tietä muun ruumiin kanssa suorassa viivassa. Hevosen jokainen jänne värisee. Sen silmät ovat ummessa, mutta parhaiksi juuri raottaa niitä ja katsoo, nöyrästi armoa rukoillen, isäntäänsä, kun isku tähtää hänen päätänsä; heikosti se heittää sitä vielä ylöspäin, ikään kuin suojellakseen. Mutta isku kohtaa. Tärkeään paikkaan se kohtaakin, ihan korvanjuureen, ohimoon. Pää valahtaa takaisin tielle. Muutama nykäys vielä -hevonen oli kuollut. Siinä se makasi kohtaloonsa tyytyväisenä ikään kuin kuiskien isännälleen: »Armoniskunpa annoitkin, ystäväiseni!»
Esa iski vielä, vaikka hevonen jo oli kuollut. Eihän sitä sellaista sappea vähällä saa tyhjäksi! Vasta sitten hän ikään kuin horroksesta heräsi. »Kuoliko se…? Katso vetelystä, eihän se… Nouse ylös, musta…!»
Esa potki, nosti mustan päätä. Mutta se oli kuollut. Esa rupesi harmista kiroilemaan, kiroili oikein itkussa suin, sillä tuo hevonen oli ollut hänen kumppaninsa melkein jokaisessa urotyössä, joilla hän oli mainetta niittänyt. Ja nyt se makasi tuossa.
»Musta, musta parka!»
Ei se enää taputtelemisista välitä. Esa menee, istahtaa ojan pientareelle, laskee ryömälleen kättensä päälle.