»Voi jumaliste!»
Tuo oli toivoton huokaus: siitä helähti jonkinlainen kamalan aavistuksen sävel, siitä ymmärsi, että Esa jo käsitti tekonsa: koko talossa ei ollut kunnon hevosta, paitsi musta.
Esa juuri ajatteli mennä vielä hyväilemään hevosvainajataan, mutta näki jonkun kyläläisistä lähestyvän tuolta. Kiukusta leimahtivat tuliset silmät: tuletko surkuttelemaan? Esa pui nyrkkiä, ähähti sapekkaasti, katsahti vielä kuin jotakin toivoen mustan silmiin. Toivo näkyi pettävän ja sai tuskallisesti päätä vääntämään. Kyläläinen läheni, Esa lähti raskaasti astelemaan kartanolle päin.
II
KOTONA
Esa astui kotiinsa. Paha haju löyhkäsi ovesta vastaan. Eipä ihmekään, sillä heti tupaan astuessa pisti silmään pikimusta lattia, jota ei olisi luullut näiden asukasten aikana pestyn. Oviloukko oli täynnä kaikenlaisia navetta-astioita, peruna- ja vesisaaveja, joilla tie porstuan kamariin oli kokonaan suljettu. Sängyn ja penkin alustoista vyöryi lattialle yltäkylläisyyden ylitse kaikenlaista tunkiotavaraa. Vanha, luja pöytä seisoi paikoillaan luhistumatta ikään kuin kerskuen siitä, että alinomaa jaksoi kantaa sen taakan mitä monipuolisimpia esineitä ja tavaroita, joilla siinä oli varsinainen tilansa. Se olikin, tuo pöytä, harvinaiskalu, jäännös esi-isiltä; se oli yhdestä lankusta, jonka läpimitta oli kolmekymmentä tuumaa. Istuinpenkit olivat samaa sukua, leveät, lahnavat ja lujat. Ne olivat todella oikeita vanhankansan huonekaluja.
Esan astuessa tupaan istui vanha, turpea akka takkakivellä ja tirkisteli häntä. Noissa kasvoissa huomasi niin paljon yhtäläistä Esan kasvojen kanssa, että saattoi oitis arvata tässä saavansa kunnian tutustua Esan äitiin, talon emäntään, tuohon kuuluisaan Karhun muoriin.
»Missä Jussi on?» huusi Esa ovessa.
Muori käänsi välinpitämättömästi päänsä toisaalle ja virkahti huolettoman jokapäiväisesti ruumistaan tahdissa huiskuttaen:
»(En) … tietäisi sinuakaan, jos'et siinä olisi.»