»Mutta totta puhuen, minun käy vähän vihakseni nyt, kun sinä erkanet joukosta», kertoi Esa, »olisi meidän pitänyt yksissä juonin vielä kerran saunottaa niitä körttiläisiäkin.»
»Luuletko sinä sitten, etten minä mukaan tule, kun tiedon saan, vaikka mulla akka olisikin!» ihmetteli Ella.
»Kyllä se on niiden akallisten miesten niin ja näin … Karin Vennukin … melkeinpä hän kotonansa makailee.»
»Mutta kyllä se sentään on poikaa, se Vennu.»
»Onko minunkin rinnallani?»
»Mitäs se nyt pääpirun rinnalla, mutta»… Karhun Esaa nähtävästi miellytti tuo melkein vakavuudella lausuttu tunnustus.
»Voi herran poika!» hän huudahti, »kun sais taas tehdä tuolla … tuolla leikulla tuoretta ihmisen lihaa!» Hän joutui yhtäkkiä omituiseen raivoon, sätki puukolla ilmaa, hypähteli, pyörähteli, kiraisi hammasta ja ulahteli kuin ärsytetty suden penikka. Kylä oli jo jäänyt taakse ja he kulkivat mutkittelevaa karjantietä metsää kohti. Esan innostus tarttui toisiin ja yhdestä suusta alkoivat he sydämellisellä innolla laulaa:
»Minä olen pappani vanhin poika
Härmän Kankaanpäästä,
Enkä mä sure ittiäni
Enkä toisen henkeä säästä!»
Liikkeillään ja käsillään säestivät he innostuttavaa tahtia. Laulu oli niin mahtipontista, että sen saattoi uskoa oikein sydämestä tulevan. Ikään kuin laulun tuottama innostus olisi avannut aloja uusille ajatuksille, virkahti Esa heti, kun olivat erään värsyn loppuun saaneet:
»Mutta mitähän te sanoisitte, jos minä teidät molemmat … haa!…» Hän kirosi kummallisesti nauraen ja heilautti puukkoaan.