»Mitä sinä nyt, Esa?» rupesi Siukku lauhduttelemaan ja etääntyi soveliaan matkan päähän.
»Älä nyt!» Ella kirosi ja peräytyi hänkin. Esa rupesi nauramaan:
»Leikkiähän tämä on, leikkiä koko matkan… Mutta kuule, Ella, minä löisin sinua nyt kohta paikalla, jos sinä olisit toinen mies. Perkelekö sua auttoi saamaan sen Santran?… En minä muuten siitä välitä. — Pysy edempänä Siukku! — Mutta yhden kerran, kun siellä oli makuulla tuo Talvi-Kosken Köpi, niin minä panin sen sieltä nurin niskoin tulemaan ja meinasin olla itse yötä. Mutta kas, tuo pirulainen karkasi minulta tupaan. Voi vanhaihminen, kun minun teki mieleni mennä ikkunasta sinne tupaan ja näyttää niille oikein…! Ja jos minä mennyt olisin, niin olisin vienyt Santran takaisin luttiin. Sain kuitenkin itseni pidätetyksi, kun olin aivan selvällä päällä. Ja sitten ei minun ole tullut mennyksi, ennen kuin sinä niin vissit kaupat teit. Noo…»
Ella nauroi melkein sydämellisesti, sillä koko juttu häntä nähtävästi ihastutti.
»Älä naura kovin, taikka… Luuletko sinä olevasi parempi kuin minä sillä, että Järvelän Santran saat?»
»Esa, mitä sinä hulluttelet ja riitaa haastat, emmehän me nyt tappelemaan viitsi ruveta.»
»Viitsi! No miks'ei? Valmis minä olen koettamaan vaikka kohta, jos vain tahdot, niin…»
»Mutta minä en tahdo.» Ella pelkäsi. Muuten hänkin kyllä olisi *tahtonut*, sillä sydäntä kovin hapatti.
»Se on eri asia. Minä vain ajattelin, että jos haluttaa niin… Mutta yhden tekevä.» Koipi-Siukku tulla nykerteli kappaleen matkaa perässä, sydän lepattaen ja sääret valmiina lennättämään, jos asiaksi tulisi.
Saapuivat vihdoin Rotkon mökille ja pääsivät sisään.