»En minä kaikkia anna», sanoi.
»Mikä siinä on kuin antaminen. Tänne vain!»
Muori näki, ettei siinä muu auta. Kyynelet vuotivat silmistä, eukko kun tunsi syvästi vääryyttä kärsivänsä. Viimeisessä epätoivossaan hän nosti pullon huulilleen ja kaatoi suuhunsa puolet sen sisällyksestä, ennen kuin Esa ehti hätään ja otti pullon pois.
»Kun kehtaat olla hävytön», valitti muori tupaan mennessään.
Mutta Esa otti oivan ryypyn, meni ja paneusi uudestaan sänkyyn.
IV
»MINÄ TAIKKA SINÄ…»
Muutaman päivän kuluttua tuli Esalle ikävä. Kutsui Karin Vennun,
Kuivasen Ellan ja Koipi-Siukun kanssansa hauskaa pitämään. Kutsutut
olivat saapuneet ja kaiken päivää kuului Karhusta mellastava rähinä.
Talon väestä ei kotosalla näkynyt muita kuin muori ja Esa.
Muorillakin oli hauskaa. Hyvänmielen näköisenä tassutteli hän tuvan lattialla epävarmoin askelin, toisinaan ennemmin valahti kuin tahallaan istui rahille, jolloin huoahtava »hoh, hoh, hohhoijaa» pääsi ääneen. Kurtistuneista poskirypyistä helotti punakka, ikään kuin kylmettyneen väri ja suu suippeni omituiseen suppuun, silmät vetivät tirralleen juuri kuin niitä olisi päivä huikaissut. Kerran istuessaan hän rupesi itsekseen nauraa hytkyttelemään ja heti sen perään herahti loilottamaan, juuri kuin valtaavan ihastuksen aihe olisi mieleen siinä hetkessä johtunut:
»Vanha loikka luuli, jottei meillä tulla juttuun.»