Karjalainen kuului menevän juoksujalassa portaita alas.
Toiset selvisivät pian ja rupesivat nuhtelemaan Esaa: lempoako sitä niin laskit? Olisi pelattu siltä vielä tavarat ja kiusattu. Oli ollut niin vietävän hupaista nähdä, kun se niin pelkäsi… Esa oli nyt pilannut koko huvin.
Esa kuunteli toisten puhelua maltillisesti. Hiljoilleen ilmeni kasvoille ivallinen ilme.
»Mutta, totta jumaliste, te olette oikeita roistoja, tavallisia knapin varkaita!» hän vihdoin virkkoi ja päästi helisevän naurun perään, tuommoisen pistävän, leikkaavan, syvälle tunkevan ja kysymyksiä herättävän.
»Knapin varkaita?» virkkoi Vennu silmissä kyselevä katse, joka vähitellen muuttui teräväksi ja tutkivaksi.
»Knapin varkaita!» huusi Ella, nauraen hölöttäen päälle, nähtävästi ajatellen, että Esa puhuu täyttä leikkiä. Siukku ei puhunut sanaakaan, yhteen jaksoon vain pälyili Vennun puoleen. Mutta Vennu vain yhä tarkkasi Esaa.
»Niin, knapin varkaita», uudisti Esa, »näinhän minä, että teidän teki mielenne tuon ryssän kamoja.»
»Mielemme?» Vennu tarkkaili yhä tutkien Esaa.
»Mielenne!» huusi Esa ja nytkäytti vakuuttavasti päätänsä sängyssä. »Minä annan paikalla leikata kurkkuni, jos ei teidän tehnyt mielenne ryssän kamoja!» Esa kohosi kiivaasti istumaan sängyssä, huulilla ja silmissä väikkyi yhä tuo omituinen, pisteliäs nauru.
Vennu oli katsellut Esaa, vakava, miettivä, hiukan epäröivä ilme silmissä. Nyt hän nousi seisomaan, naurahti ja muuttui jälleen yhtä totiseksi.