»Lähdetäänkö?» kysyi hän Ellalta.
Tämä piti yhä Esan puheita hauskana pilana, josta syystä ei ensinkään ollut halukas lähtemään hupaisesta seurasta.
»Saakuri», hän sanoi, »minä väännän tuon pojan niskat nurin, jos ei se heti paikalla laita lisää viinaa.»
Yksinkertaisesti hymyillen meni hän Esan luo ja tarttui leikkisänä tämän kaulukseen. Esa rupesi räikeästi nauramaan ja alkoi todella vääntää ja meluta Ellan kanssa kuin kakarat ainakin. Sillä välin Koipi-Siukku istui tuolilla, tihruiset silmät alasluotuina ja väänteli mälliä poskesta toiseen. Vennu asteli edestakaisin lattialla ja loi tuon tuostakin sängyssä temmeltäviin pitkän tutkivan katseen. Yhtäkkiä hän muutti latuansa, astui lähitse Koipi-Siukkua ja polki tämän jalalle. Siukku nosti päätänsä, katsoi Vennun silmiin ja näki, että tämä itsekseen nauroi eikä luonut silmäystäkään häneen.
Toiset melskasivat kuin kakarat.
Siukku tuijotti vielä hetkisen kenkiinsä, katsahti sitten omituisesti epäröiden Vennuun. Yhtäkkiä raivokas päättäväinen väläys iski tihrusilmistä ja Siukku pyyhkäisi ulos kuin käsketty. Silloin vasta Vennu katsoi häneen ja päästi hiljaisen, voittoisan, julman naurahduksen. Hän katseli syrjästä noiden isojen lasten leikkiä. Se oli niekaleen leikkiä: löivät toisiaan korvalta korvalle, sylkivät toistensa naamaan, siunailivat ja puhuivat lapsen kielellä. Vennua inhotti tällä hetkellä tuo. Yhtäkkiä hän kävi sängyn luo, tempaisi Ellan kauluksesta lattiaan.
»Knapin varas!» ärjäisi hän. Ella kirosi, sillä häneen oli koskenut kipeästi. Vennu nauroi, potkaisi vielä Ellan jalkaan ja virkahti:
»Knapin varas!»
Ella nousi meluten ja mässäten ja haukkuen Vennua lempinimillä. Mutta sellaisesta ei koskaan riitaa tullut.
Esa oli noussut vuoteelta, pannut piippuun ja kolisteli nyt tyhjiä pulloja kaapissa. Ei tilkkaakaan!