»Olkoon se nyt anteeksi tällä kertaa», sanoi Vennu hiukan päätänsä pudistellen. »Mutta…»
»En minä pyydä anteeksi.»
»Pyydä jos tahdot, mutta minä annan vain. No niin, mutta asia on yksinkertaisesti siten, että joka tahtoo olla komiaa, sen pitää olla vähän viekas…»
»No niin sinä ainakin olet!»
»Olen pikkuisen. Mutta sitten pitää ihmisen olla vähän…»
Vennu keskeytti, puri hampaansa yhteen ikään kuin olisi yhtäkkiä nyt vasta huomannut, että oli laskemaisillaan Esalle liian paljon neuvoja ja sanomaisillaan puolen sydäntänsä.
»No, ja sitten?» kysäisi Esa.
»Ei mitään, ei mitään … en minä sanokaan kaikkea! Mutta eikö sitä viinaa jo tule?»
»Sano kaikki», uteli Esa.
»En!»