»Miksi et sano», tutkaili Ella, joka vetelän näköisenä rötkötti ryömällään pöydän päällä ja tarkoin oli kuunnellut Vennun puhetta.
Muorikin tuli samassa valittaen ettei ollut tahtonut saada viinaa. Pullojen pöytään ilmestyminen johdatti miesten mielet pois äsken puheena olleista asioista.
Vennu tuli uudestaan juovuksiin. Äskeinen puhe oli sen verran häntä kiinnittänyt, että jälleen palasi siihen.
»Sen minä sanon», virkkoi hän, »ettei ne vallesmannit ole meikäläisiä varten eikä lakikaan! Ne ovat vain niitä lökäpöksyjä varten, mutta ei meitä, taikka ei *minua* varten ainakaan. Kyntensä polttaisi laki ja oikeus.»
»Saman minä sanon!» huusi Ella ja löi nyrkkinsä pöytään julmasti muljotellen ja ihaillen katsellen Vennua.
Esa alkoi kiroilla. Ei suinkaan *hän ainakaan* pelännyt vallesmanneja eikä lakia ja kyseli luulivatko toiset sitä? Eivät nekään sitä luulleet, mutta Vennu kysyi, että mitä sinä olet kuin »märjis housuis»?
»Minä en ymmärrä minkä vuoksi minun on niin kamalan paha olla!» huudahti Esa otsaansa painaen kädellään. Villi katse silmissä muuttui omituisen kärsiväksi ja surumieliseksi. Nähtävästi huomasivat toisetkin tuskan, sillä he eivät, niin kuin muussa tapauksessa varmaan olisivat tehneet, kironneet tuota heikkouden osoitusta, vaan Vennu kysyi kummissaan:
»Paha olla?»
»Nii-in! Minun on niin kamalan paha olla. Jos te oikein ymmärtäisitte, mutta… No niin; siitä Korvenloukon tappelusta asti olen minä ollut todellakin niin kuin helvetin piinassa.»
»Älä nyt, sehän oli… Ottiko se niin sun kunniaasi?» kysyi Vennu.