»Saat. Hurja luonto on päreet kuin rauska paita», puheli Vennu kaataessaan.
»Mutta nyt minä olen ajatellut koko viikon, että minä otan akan», jatkoi
Esa.
»Akan? Kenenkä?» uteli Vennu.
»Huoli sinä siitä … en sano. Mutta sen vain sanon, että kun minä niihin puuhiin ryhdyn, niin en minä akan alkua sillälailla päästä kuin tämä Ella…»
Ella oli jo vetänyt itsensä niin täyteen, ettei juuri kyennyt tuolilta nousemaan. Kuullessaan nimeänsä mainittavan rupesi hän kyselemään mitä hänestä puhutaan. Mutta toiset eivät siitä välittäneet.
»Ella on sikana», naureskeli Vennu. »Vai akan. No ota vain, ota rikas.»
»Rikas ja rakas.»
»Niitä ei ole tiheässä, eijo, sanon minä.»
»Sepä siinä juuri on…! Sen minä sanon, että tämä eläminen ei maksa vaivaansa!» huusi Esa. »Muutos tähän pitää tulla. Joko minä rupean rosvoksi ja ryöstämällä kokoan itselleni loppumattomat rikkaudet, en ota ikänä akkaa, juon ja mellastan ja tappelen vain kaiken ikäni, taikka otan akan ja rupean körttiläiseksi. Muuta ei ole kuin nämä kaksi keinoa.»
Vennu kuunteli hämmästyneenä tuota tulista puhetta.