»Jos ne taas tekevät murhia niin…» Se olikin ikävintä. Silloin täytyi aina asiaan käsiksi käydä, ei sopinut huolettomuuteen jättää. Sellaisissa tapauksissa tahtoi sotkeutua, joutua vihan ja vainon alaiseksi. Se häntä harmitti, pelotti. Neuvotonna mies panetteli tuota villiä kansaa, joka oli ikään kuin pimeyden kidasta oksennettua ja hän vaivainen joka oli joutunut niiden keskelle järjestystä ja oikeutta pitämään! Mutta kun oli kerran tullut, niin pysyisi täällä kuitenkin jonkin ajan, hän näyttäisi, että hän on sentään mies, joka ei ensi pahasta säikähdä, joka ei kulje jäniksen säärillä…
Vasta aamun hämärtäessä hän nukkui. Päivällä jo sai kuulla, mitä oli tapahtunut Korvenloukolla. Nerokkaana laskumiehenä huomasi heti, että kumpikin puolue oli jotenkin tasaväkisesti saanut ja antanut. Se oli hyvä tulos. Parhaimmassa tapauksessa eivät uskalla antaa asiaa käräjäin haltuun ensinkään, jollei niistä ruojista joku satu kuolemaan. Huhut toivat hyvin seikkaperäisiä tietoja. Vahdit olivat kovasti syyllisiä ja korvenloukkolaiset olivat ensin päälle hyökänneet, alkaneet tappelun. Jahah, ne kyllä minä tutkin, panen miehiä linnaan kahden puolen! Ei kumpaisillakaan ole syytä vihata minua! Eivätkä ne sellaista vihaa, kun kahden puolen saavat minun kädestäni. Hyvä juttu, minä teidät opetan…
Mutta sitten hän kohta muisti kysyä, oliko Karin Vennu joukossa. Ei ollut. Se oli hyvä juttu, oikein hyvä. Siihen minä isken sitten kun nämä toiset panen ensin linnaan. Minä näytän…!
Vasta myöhemmin kerrottiin hänelle siitä, että Talvikosken Hermanni oli kuolemankielissä ja että häntä oli poikansa Köpi lyönyt. Köpi ei ollut nimismiehen tietojen mukaan minkään joukon erityisen suojeluksen alainen, olihan vain tavallinen renttu, josta ei lie kukaan välittänyt. Tästä tapauksesta tultiinkin erityisesti ilmoittamaan. Kerrottiin, että poika on karkutiellä.
Tähän asiaan nimismies innostui. Hän kutsui heti kaksi lautamiestä, kävi Talvikoskella, näki isännän huonon tilan ja lähti, otettuaan vielä pari isäntämiestä mukaan, etsimään Köpiä. Löysikin tämän eräästä juoppoparvesta, pani kiinni ja vei vanginkuljettajalle. (Päivää myöhemmin lyöty isä pyysi ja saikin poikansa vapaaksi.) Kotiin tultuaan kyseli nimismies Margareetalta eikö Korvenloukon »roistoja» tai körttiläisiä ollut sillä aikaa käynyt? Ei ollut käynyt. Nimismies hieroi mielihyvissään käsiään… Pelkäävät nahkaansa, rohjaleet, eivät uskalla tulla ilmoittamaankaan…!
Ensin käkesi hän mennä sinne itsestään. Mutta tuli jätetyksi asia päivästä toiseen odotellessa, että joku niistä lyödyistä kuolisi. Tuo odotus ei kuitenkaan toteutunut ja jo ensi viikon lopulla ajatteli, että sopikoot ja sotikoot…! Saivatpahan tarpeeksensa jo.
Eräänä päivänä, kun Lindblom jo oli alkanut rauhoittua Mikonpäivän melujen jälkeen, tuli hänen luokseen Saviojan Ville ja Koivulan lautamies. Jo tämän parin näkeminen suututti nimismiestä: toinen semmoinen tyhmeliini ja toinen körttiläinen! Kun vielä kuuli asian, että nämä tulivat häntä pyytämään ulosmittaukselle Karhuun, silloin hän raivostui.
»Kaikille niitä raha kans lainata ja sitte mine pite olla täs jokahitte koira!»
Lautamies sanoi, että se on kyllä ollut hullua, mutta mitäpä siihen nyt tehdään ja arveli vielä, että sopii ottaa palkkansa.
»Luuleko sine, ettei mine sen ymmerre!» huusi Lindblom, »mut siine on muutkin seikat, se on semmosta pirun joukko.»