Valeesta tuli ihme. Hänen voimistaan ja rohkeudestaan kerrottiin uskomattomia juttuja.
Myöhemmin saatiin kuulla, että Järvelässä oli jo täysin suostuttu, että herastuomari jo oli mielistynyt vävyynsä ja emäntä ainoastaan siitä enää marmatteli, kun niin kamalalla kurilla vanhoja ihmisiä peijataan.
Karhun Esa unohdettiin kokonaan tämän pääasian johdosta, sillä ei kukaan tiennyt, että hänkin Santraa ajatteli. Muutaman päivän kuluttua ruvettiin vihdoin häntäkin muistamaan, kun kuultiin huhua Saviojan Villen hätyyttämistouhuista. Sitten huomattiin, että kuuluisa mustakin oli kuollut. Vanhan kokemuksen mukaan sellainen tapaus aina vei talon onnen, heitti männän katolle. Makailevan nyt kuuluikin onnettomuuksien päälle. Kyllä se olikin lentänyt! Jokohan putoaa? Miehuullisesti nytkin kuului tapelleen Korvenloukolla. Poikaa se on se Esa. Ottaisi nyt akakseen Rekipellon Sannan, pääsisi veloistansa ja rupeaisi ihmisiksi elämään vielä, niin tulisi oivakin mies. Mutta joko! Sellaista se on sukuakin…
* * * * *
Nimismies oli kauniisti pysynyt kotona koko Mikkeliyön, kulkenut ikkunasta ikkunaan, mutta ulos vain ei lähtenyt. Mitäpä hän siellä? Oikein karmi selkäpiitä jo ajatellessakin, kun kuuli ohiajavain rivoja lauluja ja huutoja. Makuulle ei mitenkään voinut mennä, olo tuntui niin levottomalta ja turvattomalta. Tunsi olevansa kuin piiritetyssä varustuksessa, jossa ei ollut mitään varustuksia ja vihollinen, ilkkuen piiritetyn voimattomuutta, mellehti ympärillä härnäillen ja kiusaten… Saattaisivat tulla millä hetkellä hyvänsä ja iskeä ikkunan rikki…
Hyvä isä…! se ei olisi tapahtunut ensi kertaa. Monestihan oli sillä tavalla nimismiesten luo menty, — ei hänen luoksensa sentään vielä koskaan. Mutta miksei sekin saattaisi joskus tapahtua…
Johtui tekemään itsekseen tiliä teoistansa, suhteistaan kuntalaisiin. Lohdutukseksensa huomasi, ettei ollut tuoreita epäsopuja hänen ja *junkkarien* välillä. Sepä rauhoitti. Hullupa olisikin ollut, ajatteli, jos olisi kaikkia kanteita korviinsa ottanut! Pahahenkikö niistä sitten selvän ottaisi siksi, että niitä kiinni saisi. Ruveta niiden kanssa kilpaa juoksemaan, — eipä tässä ihminen saisi elävää rauhaa eikä kunnollisesti yötänsä nukkua…
Mitä apua siinä olisi noista körttiläisistäkään! Eihän hän voi muutenkaan sitä joukkoa sietää. Ennen olisi koko piiristä vaikka hiiteen lähtenyt. Mutta koko saakurin uskalikkoja ne olivat yhtäkaikki, hänenkin mielestään, nuo körttiläiset, kun uskalsivat ruveta suoranaiseen sotaan noita junkkareita vastaan.
»Tehkööt kuten haluavat», hän yöllä itsekseen arveli, »omaan niskaansa he saavat. Minä en välitä. Jos he voittavat, saavat nuo roistot hiukan pelkäämään, on se minulle hyödyksi, tietysti! Jos tappiolle joutuvat, syyttäkööt itseänsä. Mihinkä tässä yhden miehen voimat ulottuvat?» Hän levitti mahdottomuudelle käsiään.
»Komppania kasakoita tässä pitäisi olla, jos niitä kurissa saisi pidetyksi!» hän huudahti. Melkein rauhoittui, sillä tuntui niin luonnottomalta yhdeltä mieheltä vaatia. Mutta kohta rauha katosi, kun uusia ääniä kuului maailmalta.