»Kuule Vennu! sinä luulet olevas kaikkien herra ja holhooja, mutta odota… Joko minä taikka sinä…»
»Ahaa!» huusi Vennu kamalasti nauraen. »Hoi Ella, nyt lähdetään!» Hän tempaisi nukkunutta toveria kauluksesta, että tämä torkosi töllistelemään.
Vennu rupesi laulamaan ja lattialla hypähtelemään, huonekalut tärisivät.
Esa oli istuutunut tuolille.
»No lähdetkö sinä, taikka nyt jäät?» kysyi Vennu Ellalta.
»Mikä hätä nyt on?»
»Hätää ei ole, eikä koskaan tulekaan. Mutta mars, poika, nyt mennään!»
Hän tempaisi Ellan kauluksesta matkaan.
»Muistakaa se pojat, että Karin Vennu on sittekin *vanhin*!» Ellan hän tempaisi kainaloonsa ja vaikka olikin itse hyvästi juovuksissa vei tämän kuin puolikasvuisen pojan mukanaan. Ella koetti rämistä, haukkua ja vastaan ponnistella, mutta turhaan.
V
SEURAUKSIA
Sillä aikaa kun Karhun Esa sielullisesti kärsi, parantelivat muut Korvenloukolla saamiaan ruumiillisia haavoja ja hautoivat mahdollisesti kostotuumiansa. Yleisöllä oli tuosta tapauksesta paljon jauhamista isoksi aikaa. Suurin ihme oli, ettei lopullisesti yhtään lyödyistä kuollut, ne parantuivat kilpaa. — Sitten kuultiin, että Järvelän Santra olikin ollut kotonansa Mikkeliyönä, — naurettiin ja ilkuttiin pojille vasten naamaa, Ella parkaa ihmiset suorastansa pilkkasivat. Mikähän mieskään se sitten on tuo Ella? sanottiin, — pöhlömäinen retale. Ei ole edes aikamiehen vastus, huudollansa vain pelottelee. Ei sellainen ole kelpo tytön arvoinenkaan. Valee sitä vastoin. Harvat hänet tunsivat, nuori kun oli poika ja vähän pitäjällä kulkenut. Poikaa se vain näkyi olevan. Nuolkaa nyt huulianne pitäjän komeat pojat, ja katsokaa päältä, kun oikein aika poika syö rokan nenänne edestä…