Esa ei nähtävästi vieläkään uskonut kaikkea todeksi, sillä se tuntui kuin unissakäymiseltä. Omituinen voima, jota hän heti ja monta kertaa jälkeenpäin kiroili ja sadatteli, pidätti häntä »ihmeitä tekemästä». Jälkeenpäin, kun hän muisteli asiaa, luuli hän, ettei hän ryöstömiesten talossa ollessa ollut ehtinyt oikein suuttuakaan, että hän oli ollut kuin lampaannahkainen tuppi.
Mutta heti ryöstömiesten mentyä muuttui hänen luontonsa, aivan kuin mustahenki vasta sitten olisi mennyt hänen sisällensä. Vaikka oli selvällä päällä, löi hän äitiään, joka piian kanssa lähti käpälämäkeen. Yksin jäätyään otti hän kirveen, ruhjoi sillä mäsäksi joukon astioita, iskieli pöytään, lattiaan ja vihdoin vimmoissaan takkakiveen. Saatuaan järkensä hiukan takaisin meni ulos, seisahtui portaille, katseli siitä vähän aikaa ympärilleen kuin huuhkaja, jonka pesä on hävitetty. Lähti siitä huulet yhteen puristettuina astumaan ulos portista, jättäen aution talon yksikseen.
VI
YÖLLISIÄ TAPAUKSIA
Oli yö. Vennu-Karissa maattiin. Yksinäinen kulkija tuli kiirein askelin pihaan. Mutta hän ei mennyt portaille koputtamaan eikä ikkunaan, vaan tuvan pihanpuoleiseen, laudoitettuun nurkkapiihin, johon kivellä iski kolme kertaa. Heitti kiven maahan, astui portaille ja asettui rauhassa odottamaan oven aukaisua. Kopistus olikin huomattu, sillä kuului tuvanoven hiljainen käynti, lukon salpa loksahti. Joku kurkisti ovenraosta.
»Kuka se on?» kysyi isäntä.
»Minä.»
»Ahaa, Siukku.» Hän avasi oven täydelleen, laski Koipi-Siukun sisään ja sulki oven. Sen tehtyään kysyi:
»Tuletko sinä yöksi, vai onko sulia jotakin asiaa?»
»Asiaa mulla on.»