»Älä karju!» virkahti hän niin syvällä ja omituisella äänellä, että Lindblom äkkiä katsahti häneen ja miehet penkillä levottomasti liikahtivat.
Esa hypähti tasajalassa lattialla ja kiljahti. Koivula, toinen lautamiehistä nousi, lyhyt, tanakka mies.
»Älä kilju», sanoi hän vuorostaan, naurahti, rytkäytti kantapäillään, niin että lattia jysähti.
»Kilju vain! Se saa kiljua ja se tohtii», virkkoi muori, joka parhaillaan pani nuuskaa nokkaansa.
»Kuka estää kiljumasta?» huudahti Esa katsellen Koivulaa.
»Noo, vaikka minä.» Koivula katsahti sattumalta käsiinsä, ja näytti siltä kuin olisi hän tahtonut sanoa: »Näetkös?» ja naurahti taas.
Nimismieskin uudelleen sekaantui asiaan, kysyi maksetaanko ja jos ei makseta, niin hän rupeaa kirjoittamaan.
»Ei makseta eikä kirjoiteta.»
»Älä sinä pidä niin leveätä suuta!» huusi Koivula ja jysäytti nyrkkinsä pöytään. Toisetkin miehet nyt nousivat. Nimismies niin ikään paukutteli pöytää nyrkillään ja uhkaili. Esa arveli, että hän puhuu mitä hän tahtoo ja hän tohtii puhua. Toinen lautamies ja siltavouti näkivät jo olevan syytä asettua kirvesvinkan eteen vartioimaan. Muori luki kuin suoloihin omia arvelultaan ja tassutteli lattialla »toiskanmuoria», näkyi olevan päässä.
Lindblom huomasi, että hän voi tovereihinsa luottaa, tiesi myöskin vanhasta kokemuksesta, että jos ei puukkojunkkari käy päälle kohta, ei se käy ollenkaan. Siksipä hän asettuikin uhkaavalle kannalle Esan suhteen ja ryhtyi reippaasti toimitukseen, kirjoittamaan talon eläimiä ja irtainta.