»Suutarin akalla ne päivät on, on niin kuin emännällä»,
lauloi suutari.
»Avaa ovi», käski Esa.
»Olisi vain tupaan menty…» päivitteli Sanna ja avasi.
— — —
Nämä kolme viivaa tässä edellä kertovat tappelusta, joka huoneessa syntyi, kuhmuista, joita ystävykset toisilleen antoivat, ja Ellan paosta.
Upeasti vihellellen käveli Esa edestakaisin tuon pienen huoneen lattialla. Ellan lähdettyä otettiin tulta kynttilään. Sanna naureskeli ja meni vilusta hyristen makaamaan.
Nyt vasta Esa taas muisti Sakarin Jassun, mutta häntä ei näkynyt missään. Esa päätänsä kynsimään. Joko se nyt pääsi ja minulla oli aikomus panna hänet kyyditsemään tuota hevosta takaisin! Hän juoksi ulos katsomaan, ei löytänyt; huuteli, ei kuulunut. Kiukutellen palasi hän takaisin huoneeseen.
»Anna mennä, mitä tuosta», sanoi Sanna, joka luuli, että hevonen oli Esan oma. Selityksiin ei Esakaan ryhtynyt, vaan istui tuolille ja syvämietteisen näköisenä alkoi katsella ympäri huonetta, jota kaikkialla, katossa kiikkuvilla orsilla, seinillä ja nauloissa peitti rikkaasti varustettu vaatevarasto. Sanna tirkisteli salaisesti Esaa ja jotakin puhetta aikaan saadakseen sanoi vihdoin:
»Kovinpa sinä olet ravassa.»