Silloin tämä raivostuen hänen kaulastaan heitti. Esa lakkasi nauramasta: siinä hetkessä tuo ihminen alkoi hänestä tuntua äärettömän inhottavalta, — olihan se juur'ikään vielä maannut Ellan kanssa! Hän lähti vannoen, ettei enää koskaan palaa.
Sillä tavoin he erosivat. —
Tällä välin oli Esa jo jotenkin selvinnyt. Pihaan tultuaan hän vähän aikaa mietti, lähtisikö tuolla hevosella, vai siihenkö sen jättäisi. Kotiin oli kuitenkin hyvänen matka ja hän päätti ottaa hevosen, nousi rattaille, antoi selkään, karjaisi ja päästi luistamaan.
VII
MUUAN RIIHIPÄIVÄ
Oli vielä aikainen aamu. Karhun väki nouseskeli ylös. Renkikin istui jo ylisängyn laidalla koipiansa heilutellen ja iski tulta piippuunsa. Kovin aikaiselle Matista sentään vielä tuntui, koska oikaisi itsensä takaisin vuoteelle venymään. Rupesi kuitenkin kohta tyrkkimään vieressään makaavaa poikaa, jukittaen tätä hevosille heinätukkoa antamaan. Poika ärisi unissaan, kohosi jo kontalleen, mutta lojahti uudestaan pitkälleen ynisten ja uristen.
Matti hellitti pojan nukkumaan, koska uni vielä sillekin näkyi niin hyvältä maistuvan. Mutta hevosten ruokkiminen tahtoi silti sydäntä painaa, koska piialle, joka takan ääressä askarteli, virkkoi:
»Mene sinä, Maija, heittämään niille koni-raukoille heinätukko.»
»Mene itse tai aja Jussi, kyllä mulla on muutakin työtä.»
»Ethän sinäkään siinä väsyisi. Jussiakin näkyy vielä niin nukuttavan, ja minä polttaisin tässä piipullisen.»