19:nnen vuosisadan keskipalkoilla, s. o. kertomuksemme aikoina, oli useassa Etelä-Pohjanmaan pitäjässä hyvin yleisenä tapana, että kun joku nuorimies oli saanut luvan laskeutua yöksi tytön viereen, saattoi toinen saapua aseilla varustettuna, särkeä ovet ja lukot, tulla sisään ja ryhtyä sitten makaavan kilpailijan kanssa julkiseen kaksintaisteluun. Se, joka jäi voittajaksi ja sai toverinsa nurinniskoin käpälämäkeen ajetuiksi, sille jäi kosijan oikeus sillä kertaa. Mutta Santra, joka kilpailun kestäessä oli alkanut hyvin tuntea oman arvonsa, oli melkein säännöllisesti ruvennut seuraamaan sitä tapaa, että hän tuontapaisten kahdenkeskisten kohtausten sattuessa useimmiten jätti huoneensa kamppailevien haltuun ja meni tupaan siksi kuin kumpikin oli mennyt tiehensä.
Nuorison mieliala oli sellainen, että pojat etsivät tyttöjen suosiota hurjailemalla, ja iso osa tytöistä piti poikain tavoista. Oli niitä tyttöjä, mutta useimmiten vähemmän huomatuita, jotka samoin kuin Santrakin osoittivat moittivansa poikain hurjia tapoja. Mutta kun Santra, joka juuri oli tullut useain tähtäämätauluksi, rupesi heti alussa tuollaista vakavuutta osoittamaan, niin pojat keskenänsä rupesivat arvelemaan, että eikö se liene körttiläinen.
»Vai pitäisi tässä nyt lampaiksi ruveta yhden tyttären tähden! Ohoh!» Pojat nauroivat, varmistuivat yhä siinä luulossa, että Santralla on uskonnollisia taipumuksia, ja käänsivät askelensa taas uusille maille. Löysivät kyllä henkiheimolaisiansa ja aikoivat jättää Santran niille, joita muka huvittaisi lammastella tyttöjen edessä.
Santran isä oli herastuomari, pikkuinen ukkokääpykkä, jolla ei suinkaan ollut mitään kuuluisuutta sitä ennen kun tytär kosimaikään joutui. Ainoa, mitä hänestä tiettiin, oli, että hän itse keitteli viinaa ja ryypiskelikin, mutta harvoin häneltä riitti toiselle ryyppyä; jos toisinaan antoi, niin silloinkin vain puolilleen lasin kaatoi, itsekseen puhellen tolkussaan, että »maahan pian menee, jos kovin täyteen kaataa». Lautamieheksi hän oli kuitenkin päässyt ja saanut vielä herastuomarin arvonimenkin siitä syystä, kuten kerrottiin, että tuomariukkoa, vanhaa koiransilmää, huvitti tehdä sielutieteellisiä kokeita ja nauraa Järvelän äijällä sen illan, kun hänet herastuomariksi tehtiin.
Herastuomari oli toisissa naimisissa. Nykyinen emäntä oli jäntevä, tuikea muori, joka piti miestään ohjaksissaan, jos tässä muuten mitään ohjaksissa pitämistä olikaan. Ensi naimisesta oli ollut kolme tytärtä, joista kaksi jo oli tiloilla ennen kuin uusi emäntä tuli, jonka käsiin Santra siis yksin jäi.
Muori oli viisas. Laittoi ja varusti tytärpuolensa lutin mitä monipuolisimmalla vaatevarastolla, antoi puheessa ja teossa maailman ymmärtää, että hän piti Santran kuin oman lapsensa. Niin hän olisi tahtonut Santrankin asiaa ymmärtävän. Mutta kotoisissa, kahdenkeskisissä kohtauksissa, kun puheet menivät ristiin ja tahdot vastakkain, tunsi Santra usein, että tuo vaimo oli hänelle kylmä ja vieras, että sen tahto oli rautainen, että se etsi pääasiassa omaa mainettaan sillä, että hänelle vaatteita laitteli ja että se purasi häntä kielellään, kun vain syrjäisen huomio vältti. Santrassa kasvoi vähitellen halveksimisen tunne äitipuolta kohtaan, jopa isääkin, sillä tämä näkyi olevan tuiman eukon kädessä tahdoton kinnas.
Santra huomasi, kun ihmiseksi varttui, että hänestä pidettiin, ettei hän ollut ihmisten mielestä hylkypala. Itsenäisyyden tunto kehittyi, oman arvon tunto kohosi ja hän tunsi riippumattomuutensa äitipuolesta varmistuvan päivä päivältä. Se oli siihen aikaan, kun nuoret miehet hänen tähtensä innokkaimmin toisilleen kuhmuja jakelivat.
Mutta »yökulkijain» luku Järvelän kartanolla harveni ja melskeet hiljenivät. Kilpailu poikamiesten välillä ei näyttänyt enää olevan yhtä suuri. Santra sai kuulla, että pojat pilkaten sanoivat häntä körttiläiseksi, katui jo itsepäisyyttään, mutta oli liian ylpeä peruuttamaan. Varsinaisesti ei hän kuitenkaan vielä surrut, sillä poikia kyllä nytkin kävi, mutta ne koettivat tulla salaa, yksin ja välttää tappeluita.
Vanhaa väkeä rupesi enemmän arveluttamaan, että miksi ne siihen loppuivat ne yölliset melskeet? He alkoivat ottaa lähempää selkoa kosijoista ja vuorotellen, isä ja äitipuoli, jupista Santralle, että tätä ja tuota saat päästää, mutta et sitä etkä sitäkään. Numero 1 muorin kirjoissa oli Kuivasen Ella, ja herastuomari asetti sille tilalle Karhun Esan. Vanhukset väittelivät näistä ehdokkaista kahden kesken ja yhtyivät lopuksi asettamaan Kuivasen Ellan yhteiseksi ehdokkaaksi, tämän kotitalo kun kuului olevan parempi kuin Karhun talo. Varmaankin emäntä myöskin osasi asiansa paremmin ajaa, sillä hänellä oli Kuivasessa vanhoja sukulaisia.
Näihin aikoihin ei Santra ollut vielä itse mitään vaalia toimittanut.
Hän eli vapaana, ajatteli väliin yhtä, väliin toista.