»Kunnia, kunnia se olisi! Kun päästäisiin sinne, sepä vasta poikaa!» ilakoi Esa.
»Vanhan Erkin tulukset! mutta siinäpä vasta leikin ainetta on», riemuitsi Koipi-Siukku, »Karhun Esa ja Kuivasen Ella lampaan varkaudesta kiinni!» Joukko tuli kovin hauskalle tuulelle, jopa päättelivät, että asian pitää juonilla toimittaa Kasarin Tommin tietoon, jos ei muuten, niin koetteeksi, josko se uskaltaa käräjiin haastaa… Olisi niin riivatun hassua saada sitten antaa sille maksuksi lämpimä selkäsauna, kun luulee sekin mies olevansa…
Toverukset laskeusivat nuotion ääreen lepäilemään vahvan aterian päälle. Mutta aamun hämärtäessä nostatti nouseva päivä heissä jonkinlaista lähdön velvollisuutta. Viina oli päistä haihtunut, painostava kohmelo siellä nyt vain mokotteli. Herätessä tuntuivat mielet apeilta ja myrryisiltä.
Ella rupesi ensimmäisenä puhelemaan kotiin lähdöstä, sillä tuossa lojuessa oli mieleen johtunut kaikenlaisia seikkoja, velvollisuuksia ja toimitettavia. Omaatuntoakin kenties kohliskeli tämä hiukan tavaton tapa kulkea sulhasmiehenä tällä tavoin naittajaiskutsuilla, vaikka ei hän siitä tovereille mitään virkkanut. Karhun Esa suottaili lähtemään hänen kotiinsa, koska sinne oli lyhin. Hän kyllä sieltä panisi hevosen ja lähtisi kyyditsemään Ellaa äijämiesten teille. Mutta useimpain mielestä oli tämäkin matka jalkaisin kuljettavaksi liian pitkä. Tässä pulassa äkättiin Karin Vennu. Sinnehän ei suorinta tietä voinut olla kuin virsta. Sinne! Pata kumottiin, lihanjätteet heitettiin siihen ja pata vietiin mökille.
Liikkeelle lähdettäessä miehet reipastuivat, uusi vireys ja uudet halut palasivat nousevan päivän mukana.
III
PALANEN JOKAPÄIVÄISTÄ ELÄMÄÄ
Karin Vennun talo oli metsänreunassa, avaran vainion kyljessä. Se oli »nuorten», »hurjain», »junkkarien», »komeain» ja, kuten julkisena salaisuutena kerrottiin, yöllisiin aikoihin roistojenkin kauttakulkupaikka. Kuka ensin mainituista uskalsikin ohi kulkea ja Vennun unohtaa, sille tämä selkään tarjosi ensi tapaamassa. Mutta Vennulta kyllä viitsikin selkäänsä ottaa, sillä mies oli kuin honganjuuri. Olisi ruvennut sitä vastaan tappelemaan, niin se olisi näyttänyt kuin sallimusta vastaan kapinoitsemiselta. Nuoret »junkkarit» pitivätkin kunnianansa, kun Vennu heitä kuritti; tuo jykevä kämmen ei ilennytkään koskea kelvottomiin!
Vennusta juoruttiin, kuten jo sanottiin, että hän suojelee varkaita ja varasten tavaraa. Sen sijaan kyläläiset ja naapurit kehuivat Vennua mitä oivallisimmaksi kylänmieheksi. Kun ei vain sekaantunut hänen asioihinsa eikä ruvennut hänen kanssaan riitaa haastamaan, niin oli mitä oivallisin ja hyväluontoisin naapuri. Mutta mitään härnäilemistä ei kärsinyt. Sitä ei niin ikään, että joku luuli itseänsä häntä pahemmaksi tappelijaksi, väkevämmäksi taikka turskiluontoisemmaksi. Jos joku sinnepäin viittasi, sai kohta koettaa.
Vennun talous oli naisväen käsissä, itse ei hän siitä paljon välittänyt, ajeli vain pitkin pitäjää, pelasi korttia, joi ja tappeli. Kotona ei usein jaksanut päivää yksin olla, tuli ikävä, jos ei sattunut ketään tulemaan, ja sitten hän lähti. Ihmiset etäämmällä pelkäsivät häntä kuin paholaista, jotkut pitivät Anti-Kristuksena, piruna; ja kun joku uskalsi hänen kanssaan tappeluun, sepä vasta mies oli; sitä tahtoivat kaikki nähdä, jos eivät ennen olleet nähneet. Sellaisiakin oli joitakuita. »On niitä sentään miehiäkin vielä», sanottiin niistä.