Kylläpä näyttivät jo toimeensa tottuneilta! Kootut oksat syttyivät iloisesti palamaan. Nahka nyljettiin uuhen selästä ja lihat terävillä puukoilla silvottiin kappaleiksi pataan, joka poristen kiehui ja parpatti. Pojat makailivat lieden ympärillä lämmitellen ja nauttien, kertoen entisistä urotöistään ja laatien suunnitelmia vastaisen varalle. Monen miehen selkäsauna mokotti miekkosten hampaiden koloissa. Mutta liha kypsyi vihdoin, pata nostettiin tulelta ja miehet keräysivät sen ympärille tyydyttämään hiukaisevaa nälkäänsä.
»Kasarin Tomminko se oli eläessään tämä kakku?» kysyi Koipi-Siukku.
»Niin, eilen vielä», todisti Iikan Antti, suu täynnä lampaan reittä.
»Saapa nähdä, eikö se aja takaa? Jos vähänkin vihiä saa, niin ajaa kuin ajaakin», arveli Ella.
»No, ja entä sitten? Joko pojat pelkäävät?» kysyi Esa.
»Ei muuten, mutta jos saa todisteita ja vie oikeuteen, niin saadaan tässä vielä varkaus», sanoi Ella.
»Varkaus!» matki Iikan Antti. »Sepä vasta olisikin poikaa, neljä tällaista miestä varkaiksi yhden kakun tähden!»
»Laki ei katso leikkiä», tuumi Siukku, »mutta minä tuosta en suurin välitä.»
»Kyllä se on miehet sillä lailla, että vaikka hänellä olisi parempikin kurssi, kuin ihmisellä, niin ei se tule tätä joukkoa hätyyttelemään», vakuutti Esa.
»Eikä se nyt ole häpeäkään lampaan varkaudesta käräjään mennä», arveli
Ella.