»Mitä sanoisit, jos mä tuosta painaisin?»
»Kuuletko sinä, Esa! Älä hulluttele!» rukoili Kaapo.
Mutta Esaa, pitäessään puukkoa tuossa paljaan rinnan päällä, nähtävästi oikein värisytti intohimoinen halu painaa. Puukon kärki jo koski rintaa.
»Esa-a!»
Tuvassa olijoita riensi sängyn luo. Esa hyppäsi lattialle puukko kädessä. Kaikki lensivät minkä kintuista lähti, ovesta pihalle. Esa löi puukkonsa pöytään, otti sen siitä irti, pisti tuppeen ja rupesi sydämellisesti nauramaan. Meni uudestaan sänkyyn, jossa Kaapokin jo taas nauroi ja näytti veristä viirua rinnassaan.
»Pelkäsitkö sinä, että minä puserran?» kysyi Esa. Toinen tunnusti, että hänellä oli vähin ollut sellaista pelkoa.
»Kylläpä joutavaa pelkäsit», sanoi Esa. »En minä ikänä viattomia ihmisiä lyö, kun ei minua suututeta. Mutta kun suututetaan, niin silloin minä annan. Kuule, muista se aina, että kun lyöt puukolla, niin älä ikänä niin lyö, että se hengenpäälle käy, siitä tulee linnaa ja hittokos siellä istumaan. Mutta kun lyöt, niin lyö vain sillä tavalla, että se ottaa hyvin kipeästi. Kipeästi sen ottaa pitää! Ja … ja pitää osata lyödä silloin, kun ei toinen aavistakaan. Silloin aina voittaa. Etkö ole nähnyt, että minä olen aina voittanut, vaikka en ole koskaan murhaa tehnyt?»
Kaapo tunnusti, että Esa oli ollut mestari.
»Hoi, muori!» huusi Esa lattialle esirippua raottaen, »joko ne miehet ovat menneet töihin?»
»Eiköhän ne siitä menneet.»