Isännän joukkoon tultua alkoi työ riihen luona sujua kuin rasvattu. Esalla olikin taas monen joutilaspäivän lepo selässään, ja sellaisten jälkeen hän työnsi kuin hullu. Väet seurasivat mukana, sillä he arvelivat, että kyllä sen ajan aina kestää kuin isäntäkin kestää. Ilkeä ei Esa ollut työpaikalla koskaan. Hän oli ystävällinen ja puhui leikkiä, ei haukkunut, eikä kimppuun yllytellyt. Tuntuipa toisinaan hänen leppoisuutensa siltä, kuin olisi työ tuottanut lohdutusta pahalle omalletunnolle ja siitä vuotanut ikään kuin anteeksipyytävänä tuo hyväntahtoisuus muita kohtaan. Väki teki työtä hänen mukana ollessaan kuin tuulessa, keveä ja reipas mieli hohti kaikkien kasvoista.
Matti oli parsilla ja pisti riihtä. Kohti nokisia riihenparsia kohosivat suhisten elolyhteet noraan nenässä, jota Esa noreasti käytteli. Kaapo veteli lyhteitä esiin reippaana ja iloisena ikään kuin olisi hänkin nyt sattumalta tullut ajatelleeksi, että työ on iloa. Maija ajoi kotisarasta riihen eteen viljaa, laulaen ja rallattaen ja sanoi Jussille, joka pellolla eloja antoi, silloin tällöin ystävällisen sanan.
»Hikipä tippuu jo Kaaponkin otsasta», nauroi Esa, »ei sen pojan tarvitse usein hikoilla. Sinun jo pitäisi ruveta rengiksi, ennen kuin liian laiskaksi opit.»
»Tuonko Kaapon?» kysyi Matti parsilta. »Kuka tuon ottaisi?»
»Kyllähän aina siinä kuin sunkin», virkkoi Kaapo.
»Niin, no, mutta kun ei minuakaan pidä muut kuin tämä meidän isäntä, eikä se varmaankaan enää kolmatta renkiä tarvitse, niin ei sulle ole tilaa.»
»Älä murehdi, taikka mä pistän noraalla!»
»Noras on paremman miehen kädessä.»
Esa nauroi.
»Riidelkää vain, niin paremmin kasvatte. Kuule, Matti, jääkö nyt vielä monta riihtä eloa ulos?»