»Esa!»
Ei mitään vastausta kuulunut, vaikka ääni oli niin sydäntä särkevä.
»Esa ho-o-oi!»
Ei kuullut. »Oo-oih!» pääsi muorilta pitkä, tuskallinen huuto. Hän riensi takaisin tupaan, vaipui polvilleen pöytäpenkkiä vasten ja älähti:
»Herra Jeesus armahtakoon!»
Tuo rukous tulkitsi niin ääretöntä tuskaa, että saattoi kyllä uskoa kokonaisen rikosten vuoren painavan sitä sydämestä.
VIII
KARKURI
Kuin takaa-ajajia paeten riensi Esa takamaille yli peltojen, vasikkahakain, ojain ja aitojen. Kun juuri sitä tietä oli pääsemässä metsänrantaan, loi hän sattumalta katseen toisaalle ja säpsähti huomatessaan vähän etäämmällä miehet kujaa pitkin tulemassa kylään mukanaan hevonen, jolla hän viime yönä oli ajanut. Hänet valtasi kummallinen heikkouden tunne: viimeyöllinen huvi saattaisi tulla maksamaan enemmän kuin tavallisesti…
Kyllähän sitä oli satoja kertoja ennenkin sillä tavalla huviteltu, ajettu toisen hevosella, mutta tämä tuntui väkisinkin toisenlaiselta. Nuo miehet eivät tuntuneet ymmärtävän leikkiä. Ja juuri tuo tahallinen leikin ymmärtämättömyys tuntui Esasta niin auttamattomalta, että häntä uudelleen omituisesti herpaisi. Lamaavan arkuuden valtaamana piilousi hän joutuin puitten varjoon metsään. Sinne päästyään heti ajatteli jonkinlaisella riemulla: jos ne tulisivat tänne, voisin helposti paeta, juosta heidän edellään, juonissani, kiusallakin. Hän ajatteli, että ne tavoittaisivat häntä kiinni, muisti jalkainsa tavattoman nopeuden.