»Tekö neuvotte minua?» hän kysyi ja otti käteensä äidin käden, jossa vielä oli nuuskatoosa.
»Tuollako kädellä te sitä myrkkyä isäni kurkkuun kaadoitte?»
Muori alkoi vapista kuin haavanlehti ja älähti valittavasti, mutta ei saanut sanaa sanotuksi, kun henkeä näkyi niin ahdistavan. Esa käänteli kättä kädessään, ikään kuin tutkien tai etsien siitä todistusta tuohon rikokseen, jota ei oltu voitu täysin todistaa. Tarkastelun kestäessä ilmeni Esan silmiin villi hohde ja yhtäkkiä hän kumartui ja puraisi äidin nimettömään sormeen. Muori parkaisi ja Esa päästi kamalan naurun.
»Ottiko kipeästi?» kysyi.
Muori siunasi, valitti ja itki kättänsä heiluttaen.
Esa muuttui jälleen totiseksi, jopa entistä kalpeammaksi.
»Minä jätin tuon muiston teille, äiti, jos en enää tältä reisulta palaa. Olkoon se kipeä, karvastelkoon kuin olisi siinä alinomaisesti polttavaa helvetintulta. Sen te kyllä ansaitsette, se on palkka vaivoistanne, kasvatuksestanne.»
Muorin rintaa ahdisti hirveästi ja kun hän joskus silmänsä rukoillen kohotti poikaan ei hän jaksanut kestää tämän tuomitsevaa katsetta.
»Jos haavat paranevatkin», jatkoi Esa, »jäävät arvet. Ne ovat aina silmissänne, kun nuuskalootan esiin vedätte. Muistakaa silloin, että tapoitte isän ja kasvatitte pojasta perkeleen… Minä olen perkele!» kiljaisi hän ja riensi ulos kuin villi.
»Älä … mene!» huusi äiti perään, nousi ja kurotti käsiään ikään kuin pakenevaa kiinni ottaaksensa. Mutta kun muori ehti portaille, ei Esaa näkynyt enää.