»Mutta me opetamme niitä tuntemaan aina aanpuustavista alkaen. Emmeköhän lähde katsomaan, eikö siellä kartanolla saada jotakin selvää, eipä se tässäkään näytä paremmaksi tulevan?» kysyi Hautalan Janne, kääntyen toveriensa puoleen.
»Menkää!» huusi Esa.
»Sinulta emme siihen lupaa kysy», vastasi Janne. Toiset suostuivat lähtöön.
Mutta juuri kuin aavistaen jotakin vaaraa, katsahtivat he heti selkänsä käännettyä taaksensa ja ehtivät hyppäämään syrjään, kun elokeksi Esan heittämänä lensi vinkuen riihen ovesta. Ilman väistöä olisi se varmaankin lävistänyt Hautalan Jannen. Mutta nyt se sen sijaan lensi kauas riihen eteen. Janne tempaisi hirmustuneena keksin ja aikoi suoraa päätä juosta riiheen. Mutta toiset pidättivät hänet väkisin. Noraan otti Janne mukaansa ja käski Esan *odottamaan*.
Miesten lähdettyä Esan luonto kohosi täyteen raivoon. Hän vannoi taivaan ja maan kautta, että hevosvarkaudesta ei hän ikänä mene linnaan. Jos linnaan kerran pitää, niin tekee sellaista, josta puhutaan edes kahdeksassa pitäjässä. Hän tohtii tehdä ja hän kykenee tekemään.
Sitten hän istui riihen kynnykselle, laski pään käsien nojaan ja mietti. Vähän ajan kuluttua nousi kiivaasti, kun piika taas elokuorman kanssa läheni.
»Täyttäkää riihi», sanoi hän, »minä käyn kotona.» Hän meni raskaasti astuen. Näkyi selvästi, että tunsi joutuneensa entistä ahtaammalle.
Esa tuli kotiin, muutti vaatteita. Muori kertoi miehistä, jotka olivat käyneet hevosta kyselemässä ja sanoi, ettei hän ollut ilmoittanut siitä mitään tietävänsä. Itki muuten ja valitteli, ettei tiennyt mihin tässä vihdoin joutuu.
Esa antoi äidin puhua, avata sydämensä. Kun oli pukeutunut, meni hän, seisoi hetkisen peräikkunan edessä ja katseli takamaille päin, mihin miehet kuuluivat lähteneen hevosen perään.
Muori jatkoi yhä, luuli nyt pojan sydämen löytäneensä, kun tämä ei vastaan sanonut. Itki, puhui Jumalan nimessä ja kehoitti Esaa jo vähän asettumaan ja alkamaan olla ihmisten lailla. Vihdoin meni Esa äidin luo, joka nuuskatoosineen uunin penkillä istui. Suu oli pojalla hymyssä.