Sade saa vauhtia, se näyttää tahtovan sammuttaa syttynyttä vihaa.
Tuvassa on jäljellä Karhun Esa, Iikan Antti ja Levalan Lomppi; ei näy isäntää, ei emäntää.
»Nyt pojat lähdetään!» virkahtaa Esa, kun paiskaa kiinni tuvan oven.
»Joo!» myöntävät toiset, voitollinen, hymynsekainen ilme kasvoilla. Mutta liikkeistä ja äänestä värehtii vauhka pelkoisuus. Varoen he liikkuvat, karttavat ikkunan lähelle menemistä ja oviloukossa hetkisen neuvottelevat. Valitsevat sitten halkojoukosta kukin itselleen yhden, lyövät oven selälleen, hyppäävät kiljahtaen porstuaan, portaille…
Ei siis ovipielissä ollut ketään väijyksissä! Tarhalta ja maantieltä kuuluu sohua. Toverit oikaisevat tuvanpäädyn kautta vainiolle. Nyt ei ole enää nurkkia, väijyjille piilopaikkoja. Valtaavana herää toveruksissa voittajan rajaton itseluottamuksentunne ja halu kuuluttaa tekoaan koko maailmalle. — Sanomattomassa tunteenpuuskassa tarttuvat he toistensa kaulaan ja ratkeavat vetämään:
»Puukko se oli vain pikkuinen,
Mutta Heikki se oli suuri,
Yksin seisoi ovella
Kuin linnan kivimuuri.»
XI
ESA!
Koko yön kuljeksittuaan paikalta toiseen saapuivat Esa ja Levalan Lomppi Karhuun. Mutta ikään kuin jokin painajainen olisi Esaa vaivannut, rupesi hän heti kotiin saavuttua ihmettelemään miksi tänne oli tultu. Muori oli hankkinut heille pullollisen viinaa, jota väen ylösnousun aikana vielä ryypiskelivät. Väliin kuului kamarista laulunräminä, väliin tanssin hypähdys, väliin oltiin aivan hiljaa.
»Kuule», virkkoi Esa, kun molempia näytti rupeavan nukuttamaan, »tänä päivänä alkavat Laitalan Valeen ja Järvelän Santran häät.»