Jo hämärti päivä siksi, että Matti saattoi nähdä Esan kasvojen kummallisen ilmeen.
»Mitä sinä kummailet?» uudisti Matti, kun ei Esa puhunut mitään, hammasta vain puri ja hypähteli.
»Kuule Matti, emmehän me ole koskaan riidelleet, emmekä tapelleet ennen?» kysäisi Esa vihdoin.
»No ei, mutta mitä sinä nyt turhailet?»
»En minä turhaile. Sinä nauroit sillä, ettei mulla ole parempaa hevosta. Sitä minä en kärsi. Ja samalla kun sinä kerran *nauroit*, ajattelit sitä, että meille tulee ryöstöhuutokauppa, ja sitä, kun Hautalainen…» Esan valtasi niin kiukku, että hän pyöritti vain hammasta purren päätänsä.
»Mutta olkoon nyt», jatkoi hän, ja ääni tuntui itkunsekaiselta. »Kun sinä pelkäät, niin olkoon anteeksi. Kyllähän sinä sen tiedät, että minä sun löisin seinään, voisin tappaa kuin kissan. Mutta meillä on ollut hyvät välit ja olkoon nytkin, Matti.»
»Noo.»
Esa löi Mattia olkapäähän ja kuiskasi:
»Matti, sulle sanon, että tänä päivänä kuuluu kamaloita.»
»Kuule, Esa, mitä sinä aiot?» kysyi Matti sydämellisellä osanotolla.