»Aion, mitä aion, kyllähän sitten kuulet. Mutta en minä hevosen ajosta linnaan mene, enkä köyhänä tässä kävele, kun ne rupeavat velkoja hakemaan.»
»Ei sinun nyt siltä vielä tarvitse köyhänä olla. Hanki rahoja ja maksa sille Saviojalle.»
»Mitä? Kuka minulle rahaa antaa! Kuule, ei minua ole luotu isännäksi eikä rengiksi, mutta karskiksi vankipojaksi. Vielä sitä lauletaan Karhun Esastakin!»
»Älä nyt sellaisia! Eihän ketään ole vangiksi luotu?»
»On minut. Äitini tappoi isäni, tiedäthän sinä sen. Lastu ei lennä kauas kannolta.» Ikään kuin säikähtäen omia sanojaan katsahti Esa arasti Mattiin.
»Kuule, minä puhun kenties liikoja, mutta niin minä uskon, ettei äitini ole syyttä miehensä murhasta kärsinyt. Kun minullakin olisi ollut ihmistenmoinen äiti, niin kyllähän minustakin olisi ihminen tullut, Matti! Mutta kun äitini on juonut aina, niin hän ei ole ikänä antanut minulle hyvän neuvon sanaa, että vain olisi itse saanut elää niin kuin halutti. Niin se talo on mennyt.»
»Tuletko sinä, Esa, vai?» huusi Lomppi.
»Odota! — Mutta sen sinä, Matti, tiedät, että varas ja rosvo en minä ole ollut ikänä. Vaikka olenkin sellaisten, kuin Karin Vennun kanssa pitänyt seuraa, niin en ikänä sen vuoksi. Mulla on hurja luonto, ja sentähden olen ollut heidän seurassaan. Mutta kun ei mulla ole halua toisen oman päälle, niin siitä Vennukin on ruvennut vihaamaan. Vihatkoon! Se on minulle — Jumaliste onkin! — saman tekevä. Sentähden en minä viitsikään linnaan mennä niin tuiki huonosta asiasta kuin tuo konijuttu. En ikänä!»
»Mutta eihän siitä linnaa tulekaan?»
»Tulee siitä, kyllä ne sen hevosvarkaudeksi saavat väännetyksi. Niillä on minulle sydänvihaa. Mutta olkoon miten on, minun on jo monta viikkoa ollut niin paha olla, niin, *niin helvetin paha*, että tähän täytyy tulla muutos. Ajattelin minä jo vähän toisenlaistakin muutosta, mutta ei se tapahtunut. No minä menen linnaan, onhan se edes jotakin… Mutta, Matti, anna anteeksi, jos minä olen joskus ollut häjynkurinen. Ja hyvästi nyt.»