Esa otti Matin kädestä. Tämän kasvot vääntyivät kummallisesti itkuntapaiseen väärään, eikä hän saanut sanaa suustansa, vaikka nähtävästi sitä tarkoitti.
»Hyvästi, älä muista pahaa.»
»No, mutta, oikeinhan sinä nyt lähdet niin kuin iäiselle reisulle.
Emmekö me, velikulta, riisu hevosta talliin?»
»Ei, ei riisuta. No kukapa sen tietää, vaikka lähtisinkin iäiselle, ei sitä tiedä… Mitä minusta sitten on lukua.»
Mutta nyt purskahti hän itkemään ja meni tallista ulos. Matti näki, että Esaa painoi jokin hirveä tuska. Tämän puhe muuten oli niin odottamatonta, niin kummallista ja herätti rengissä niin suurta myötätuntoisuutta, että hän ei voinut pidättää itseänsä hyppäämästä Esan perään ja ovella tarttumasta häneen sylisin.
»Me-e-enen minä!» Esa riuhtaisi itsensä irti ja hänen huudahduksensa oli taas tuollainen tavallinen, lihallinen.
»Kuule, pannaan hevonen talliin», pyysi Matti.
»Ei. — Hevonen!» Esa tempaisi suitsista, istui rattaille, missä Lomppi oli nukahtanut, tempoi ohjaksista ja löi hevosta. Se lähti konkaroimaan mikäli jaloista lähti.
»Mitä se nyt sanoi?» kysyi muori Matilta, tullen nurkan takaa.
Matista tuntui kysymys enemmän utelemiselta, kuin äidin huolta ilmaisevalta.