Suutari innostui.
»Kuule, Esa, se oli Jumalan voima, joka teitä esti ja teki tyhjäksi pahain aikomukset.»
»Ei olisi ollut körttiläisille selkäsauna liiaksi», muistutti Lomppi syrjästä. Esa ei puhunut mitään, kuunteli vain huulet yhteen puristettuina. Suutari innostui vähitellen saarnaamaan ja puhumaan persoonallisesti Esasta. Arveli, ettei hän uskonut Esalla olevan pahaa sydäntä, vaikka hurja luonto ja penseä kasvatus oli vienyt väärälle tielle. Vertaili körttiläisiä ja maailmanlapsia toisiinsa ja kysyi, että eikö Esan sydämessä joskus jokin ääni koputellut kipeästi ja muistuttanut hylkäämään pahaa tietä?
»Nyt mennään!» virkahti Esa yhtäkkiä ja lähti ulos. Lomppi oli istunut takkakivellä, josta lähti noituen. Suutarin väki jäi kummissaan ihmettelemään, että mikä sen nyt noin yhtäkkiä tuli?
Saviojan talo ei ollut kaukana. Sinne Esa nyt ajoi suoraa päätä. Isäntä ja emäntä olivat kahden kotona ja pelästyivät hirveästi, kun näkivät Karhun Esan pihaan ajavan. Esa meni yksin tupaan, kun Lompilla oli jotakin tekemistä pihalla.
»Istumaan», käski isäntä joka seisoi takan ääressä ja vapisi. Esa meni suoraan äijän viereen.
»Onko teillä viinaa?» kysyi Villen korvaan huutaen.
»Viinaa?… O-on sitä.»
»Pankaa pöytä koreaksi. Onko sianlihaa?»
»Sian…?»