»No ei, en vaikka, mutta kun ne… Mutta annetaan nyt olla.»
Esa jätti vanhukset siihen ja lähti ulos kuin nuoli. Portailla tuli
Lomppi vastaan ja sai palata siitä rattaille.
Nyt sai ruuna hypätä uudestaan suutarin mökille. Lompin kysymyksiin ei Esa antanut mitään selvitystä. Suutarin pihalla hän käski Lompin odottaa niin kauan. Itse meni tupaan.
Suutari otti hänet vastaan säteilevin kasvoin. Luuli jo, että oli äsken omantunnon hereille saanut ja että Esa nyt jo tuskain kanssa palasi.
»No, mitä nyt kuuluu?» kysyi suutari.
Esa meni suoraan suutarin viereen.
»Sinäkö olet kehoittanut Saviojan Villeä panemaan velasta hakemukseen!»
»Minäkö?»
»Sinä!» Esa antoi suutarille niin kovasti vasten leukoja, että tämä lensi tuolineen nurin niskoin. Lapset ja vaimo parkaisivat pelästyksestä yhteen suuhun ja oppipoika pakeni sänkyyn. Annettuaan iskun potkaisi Esa vielä suutaria muutamia kertoja saappaan kärjellä ja lähti sen tehtyään ulos. Tempaisi siellä suuren kiven maasta ja viskaisi sen ikkunaa kohti, mutta osasikin vain ikkunan pieleen. Lomppi naureskeli heitolle ja sanoi, että jos hän tulee, niin kyllä hän osaa. Mutta Esa ei odotellut sitä, vaan nousi rattaille ja lähti hyppyyttämään pois. Taas hehkui hänen kasvoissaan vimmanliekki, ja kun hän karjaisi hevoselle, tuntui se niin sydämenpohjasta lähtevältä, että Lomppikin oudoksuen nosti päätänsä ja etsi katseillaan Esan silmiä. Tiellä roiskui rapa yli pään, kun tuo vanha hevonen laukkasi. Rattaat poukahtelivat puolelta toiselle, mutta yhä sai hevonen iskuja, yhä karjui ajaja, ulvoi kuin tuskallisesti porottavaan haavaan olisi kipristelevää voidetta kaadettu. Lomppia alkoi hirvittää, niin että hän nousi polvilleen rattailla, tarttui Esan käsivarteen tuskallisesti huudahtaen:
»Esa!»